Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoja hyllystäni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoja hyllystäni. Näytä kaikki tekstit

15. lokakuuta 2026

Kaikki tuhkaksi vaan

Ray Bradbury: Fahrenheit 451   |  

Fahrenheit 451 julkaistiin vain muutama vuosi myöhemmin kuin Orwellin Nineteen Eighty-Four ja se esittää samakaltaisen pessimistisen kuvauksen tulevaisuuden totalitaarisesta valtiosta. Bradburyn versio tapahtuu tulevaisuuden Yhdysvalloissa, jossa autot lentävät, mekaaniset koirat etsivät etsintäkuulutettuja ja pommikoneet pudottavat lastinsa kaupunkilaisten niskaan. Toisin kuin Orwellin dystopiassa, tämän kirjan päähenkilö Guy Montag ei väärennä menneisyyden muistoja, vaan hänen tehtävänsä palomiehenä on polttaa kaikki kirjat. Historian väärentämisestä ovat huolehtineet muut.

Ihmiset elävät ilman kirjoja jonkinlaista puolielämää, johon sisältöä tuovat kotien seinän kokoiset tv-ruudut ja kuulokkeista kumpuava jatkuva meteli. Ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta ei juuri ole ja he tekevät kaikkensa välttyäkseen ajatuksilta, muistoilta ja tunteilta. Uudessa maailmassa saa kysyä miten joku asia tehdään, mutta ei miksi.

Montagin sivistyneen esimiehen kertoman mukaan kun maapallon asukkaiden määrä aikoinaan moninkertaistui ja elämisen tahti kiihtyi, ihmisten mielenkiinto lukemiseen hävisi. Niinpä kirjoja ensin lyhennettiin neljännestunnin radio- ja televisio-ohjelmiksi ja lopulta muutaman rivin tekstiksi tietosanakirjaan. Älymystön ja kirjojen olemassaolo tuntui "tavallisista" ihmisistä ahdistavalta ja niin kirjoja ryhdyttiin  hävittämään. Montag kuitenkin päätyy vähitellen sabotoimaan tehtäväänsä keräämällä kirjoja talteen.

Bradburyn kirjoitustyyli on hieman maalaileva, hieman yllätyksellinen – joskus ehkä liikaakin. Suomennos on tehty melko hyvin, vaikka en pitäisi mahdottomana, että nykyajan suomalaisetkin lukijat saattaisivst pitää alkuperäistekstiä luontevampana.

10. syyskuuta 2026

Orwellilainen dystopia

George Orwell: Vuonna 1984   |   

Vuoden 1950 suomennoksen
1970-luvulla julkaistu kansi
Tämän 1949 Britanniassa ilmestyneen kirjan päähenkilö Winston Smith on jokseenkin tavallinen mies, joka elää nykyihmisen mielestä epätavallisessa ympäristössä. Ympäristö on opettanut Winstonille, miten kannattaa toimia ja ajatella.

Työssään Totuuden Ministeriössä hän tuhoaa Puolueelle epämieluisia tietoja sisältävät painotuotteet ja korvaa tiedot sopivilla, minkä jälkeen lehdet ja kirjat painetaan uudelleen. 

Winston valvoo muiden ajatuksia, mutta pohtii mielessään mahdollisuuksia Puolueen vallan kumoamiseksi. Salassa hän vihaa Isoa Veljeä, joka on Puolueen johtaja ja symboli. Hän jää kiinni lörpöteltyään väärälle henkilölle. Kun pahoinpitely uhkaa muuttua yhä raaemmaksi, hän ehdottaa kidutettavaksi omaa tyttöystäväänsä.

Lopulta selviää, että kaikki he, joita Winston luuli kaltaisikseen Puolueen vastaisiksi salaliittolaisiksi, olivatkin Puolueen agentteja. Perusteellisen väkivaltaisen aivopesun jälkeen kaikkeen pettynyt Winston havaitsee nyt rakastavansa Isoa Veljeä.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa orwellilaisen dystopian on kymmeniä vuosia ajateltu olevan juuri tällaista: stalinilainen yhteiskuntajärjestys istutettuna maailmansodan aikaiseen Britanniaan. Korruptio rehottaa salassa ja sen peittämiseksi propagandaa suolletaan jatkuvasti kaikkialla, historiaa vääristellään, ihmisten käyttäytymistä ja puheita valvotaan tarkasti, kaikki epäilevät toisiaan, kaikesta on pulaa, sotaa käydään aina jossakin.

Kirjan juoni on taitavasti rakennettu ja ihmisten elinympäristö sekä Puolueen ideologian todellisuudelle vieras perusta kuvattu hyvin. Ensimmäinen suomennos (1950) on pääosin kelvollinen, mutta paikoittain varsinkin termien osalta todella huono. Englannin taito oli 1940-luvun Suomessa jokseenkin olematonta, jonka lisäksi ylimääräisenä vaikeutena ovat olleet asiat ja laitteet, joita ei kääntämisen aikoihin ollut muualla kuin Orwellin ajatuksissa. Osasyynä huolimattomaan lopputulokseen lienee ollut myös kiire: saman kääntäjän jäljiltä ilmestyi saman vuoden aikana ainakin 8 muuta teosta, samalla kun hänellä oli vakituinen työ Kauppalehdessä. 

Vuonna 1984 on tärkeä kirja ja se on ensimmäisen yrityksen jälkeen suomennettu uudelleen peräti kahdesti (1999 ja 2021). Nykyisin mukana ovat myös ensimmäisestä versiosta ulkopoliittisista syistä pois jätetyt kohdat.

31. toukokuuta 2026

Vakoojan­metsästystä Kairossa

Ken Follett: Aavikkoleijona   |   

Lähes 14 vuotta sitten, syksyllä 2012, kirjotin Ken Follettin Neulansilmää käsitelleeseen blogikirjoitukseeni, että myös hänen Aavikkoleijona-kirjaansa olisi hyvä joskus palata. Eipä siis muuta kuin kirja hyllystä ja lukemaan!

Pohjois-Afrikka oli vielä 1940-luvulla jaettu  eurooppalaisten valtioiden etupiireihin. Toisen maailmansodan käynnistyttyä Saksa pyrki saamaan oman siivunsa Espanjan, Ranskan, Italian ja Britannian kakusta. Saksan armeija olikin valloittanut 1940-luvun alkuvuosina isot osat Itä- ja Länsi-Eurooppaa ja uhkasi myös brittien hallitsemaa Egyptiä.

Aavikkoleijona pohjautuu vahvasti todellisiin toisen maailmansodan tapahtumiin Pohjois-Afrikassa. Sekä brittien sodanjohdon että Rommelin ja muiden saksalaisten komentajien pohdiskeluja kuvataan laajasti – en tosin ole tarkistanut, kuinka täsmällisesti. Vakoojan hahmolla on tiettävästi ollut esikuvana Kairossa sodan aikana toiminut saksalainen agentti. 

On helppo huomata, miten Egyptissä toimivat päähenkilöt, saksalainen vakooja Alex Wolff ja brittiläinen upseeri William Vandam, poikkeavat jostain jamesbondista. Kirjan henkilöitä taustoitetaan sopivasti ja sivuhenkilötkin saavat huomiota. Ehkä syvällisin henkilökuva piirtyykin Vandamin epävirallisesta apulaisesta Elenestä, josta kehkeytyy Vandamin rakastajatar ja kirjan loppuvaiheiden keskeinen toimija. Siitä, mitä ihmiset kulloinkin tekevät, kerrotaan yleensä melko yksityiskohtaisesti ja myös heidän ajatuksensa saavat kohtuullisesti tilaa, joskin ei aina välttämättä kovin luontevasti. Tekemisten tarkka selostaminen ulottuu myös tappeluihin ym. aika lailla minun makuni yli.

Brittimajuri Vandamilla on oikeastaan kaksi vastustajaa: taitava saksalainen vakooja Wolff ja hänen tyhmä esimiehensä Bogge. Samalla tavoin myös saksalaisten puolella on henkilöiden välisiä ristiriitoja.

Wolff käyttää radioviestiensä salaamiseen englanninkielistä romaania, jonka nimi mainitaan vasta kirjan puolivälin jälkeen. Aavikkoleijonan alkusivuilla kuitenkin Wolff lukee kirjan alun: "Viime yönä näin unta, että palasin taas Manderleyhin." Tämän avulla voi lukijakin helposti löytää netistä kirjan nimen, jota on käytetty osana alkuperäisteoksen nimeä. 

4. huhtikuuta 2026

Suo, kuokka ja Jussi

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla  |    

Täällä Pohjantähden alla oli monelle suomalaiselle merkittävä teos ilmestyessään yli 60 vuotta sitten – ja on yhä. Se hankittiin myös lapsuudenkotini pienehköön kirjahyllyyn 1960-luvun alussa. Minäkin vaikutuin siitä niin, että käytin kirjasarjan ensimmäistä osaa esitelmäni aiheena lukion äidinkielen tunnilla. Muistan, että opettaja ei ollut tempautunut mukaan silloiseen Pohjantähti-huumaan, mutta uskoi lukevansa kirjan, kunhan sen ympärillä pyörivä häly joskus hälvenee. 

Kaikki osat kattava kirja on
melko järkäle pokkarinakin. 
Kirjasarjan suosioon vaikutti, paitsi tekijän maine Tuntemattoman sotilaan kirjoittajana, ns. tavallisen kansan näkökulma tapahtumiin. Kerronnan keskiössä on Pentinkulman kylä jossakin Hämeessä. Kyläläisten maailman reunalla ovat isot kartanot ja pappila. Historian suurilla tapah­tumilla 1800-luvun loppuvuosista maailmansotien jälkeisiin aikoihin ei ole juurikaan merkitystä heille. Sen sijaan herrasväki kokee esimerkiksi kielikysymyksen ja sortokaudet itselleen merkittävämpinä. 

Jussi on pappilan renki, joka saa luvan raivata suosta itselleen peltomaan ja muuttuu näin torppariksi. Torppa saa nimen Koskela, josta tulee myös Jussin perheen sukunimi. Jussin vanhin poika Akseli osallistuu vuoden 1918 sisällissotaan punaisten puolella, joutuu vankileirille mutta selviää loppujen lopuksi siitäkin hengissä. Akselin poika Vilho on mukana talvi- ja jatkosodassa, mutta menettää henkensä sodan lopputaisteluissa. Hän on sama Vilho Koskela, jonka vaiheista Linna oli kertonut jo Tunte­matto­massa sotilaassa.

Jos tämä kirja ei ole tarpeeksi tuttu, Wikipediassa on hyvä esittely.

19. syyskuuta 2025

Marraskuu 39

Veijo Meri: Tukikohta    |    

Tämän kirjan ilmestyessä 1964 sotakuvauksia hallitsi Suomessa Väinö Linnan Tuntematon sotilas, joka oli julkaistu vuosikymmen aikaisemmin. Veijo Meren Tukikohta kuvaa tapahtumia samalla tavoin tavallisten ihmisten näkö­kulmasta ja myös joissakin henkilöissä on yhtäläi­syyksiä Tuntemat­tomaan. Mikään Linnan teoksen kopio ei tämä kirja kuitenkaan ole ja varsinkin sen kertomisen tapa on aivan toisenlainen.

Tukikohta on kirjoitettu näytelmän muotoon. Henkilöiden ajatuksista ei tehdä selkoa ja vuoropuhelujaksoissa heidän liikkeensä kerrotaan sulkumerkkien sisällä. Jopa tapahtumien miljööt on kuvattu kuin näyttämölle sijoitettuina. 

Paikka paikoin teksti tuo mieleen 30-luvun elokuvan paatoksen ja epäluontevuuden. Pieniä asioita paisutellaan ja isot asiat kuitataan parilla sanalla. 

Kirjan alussa ilmassa on jännitystä. Koululla asuva naisopettaja on nähnyt pimeällä ajoneuvojen valoja rajan takana. Sitten tulee ilmoitus, että koulunkäynti loppuu ja koululle majoitetaan sotilaita.

Sotilaat kaivavat koulun ympärille puolustusasemia hyökkäyksen varalle ja tarkoituksena on saada myös korsu valmiiksi jouluksi. Majuri ja kapteeni luottavat suunnitelmiin, kahdessa sodassa sotinut kersantti epäilee. Koululle asumaan jäänyt opettaja aiheuttaa monen miehen päähän monenlaisia ajatuksia.

Miesten mietteet olevasta ja tulevasta muuttuvat vähitellen vakavammiksi mutta toisaalta pilapuheet ja keppostelu saavat yhä villimpiä käänteitä. Farssin absurdius pääsee uusiin sfääreihin, kun paikalle tulee kaksi Etsivän Keskuspoliisin miestä, jotka pidättävät kersantin ja vievät hänet kuulusteltavaksi muutamaksi päiväksi.

Ja sitten rajantakainen yöllinen ajelu loppuu ja jytinä alkaa.

24. elokuuta 2025

Tässä ja nyt

Ilkka Pitkänen: Soutaja   |   

Tarinan alussa kertoja pääsee vankilasta; paljon myöhemmin selviää, että hänen nimensä on Anssi, mutta juuri muuta ei lukija hänestä saa tietää. Vankilakeikka ei ole hänelle ensimmäinen eikä myöskään viimeinen. 

Helsingissä bordellia pitävältä tuttavan tuttavalta hän saa tilaamansa varusteet ja on tuota pikaa valmis suunnit­telemalleen keikalle. Hän epäilemättä tietää, että vankilakundin on turha yrittää päästä palkkatöihin. Eikä sellainen taida kiinnostaakaan.

Ensimmäiseksi hän varastaa mukana olevilla välineillä rannasta soutuveneen  ja alkaa soutaa saaresta toiseen Inkoon ja Loviisan välillä. Näin syksyllä useimmat saarten huvilat ovat tyhjillään, joten asiansa osaava murtomies pääsee niihin helposti etsimään myyntikelpoista tavaraa ja muuta hyödyllistä.

Yhtä saarihuvilaa penkoessaan Anssi löytää vanhoja päiväkirjoja ja muistiinpanoja. Niiden kautta hän pääsee sisälle tuntemattoman 1920- ja 30-luvun ihmisen outoon mielen­maisemaan, jossa elämänohjeet on noukittu Bibliasta, Talmudista ja Bushidosta. Sähköinsinööriksi osoittautuvan miehen elämänvaiheista, ajatuksista ja tuntemuksista hänen muistiinpanonsa paljastavat paljon enemmän kuin mitä Anssi avaa itsestään.

Toisenlaisia muistoja kertoo vanha kalastaja, joka pelastaa aluksellaan Anssin myrskyn kourista. Seuraava päivä menee toisen lohenpyytäjän mukana keskellä Suomenlahtea. Kirjan ensin onnelliseksi, sitten onnettomaksi kääntyvät loppukohtaukset tapahtuvat nimettömässä Porvoon tuntuisessa rannikkokaupungissa.

Vaikka Anssi ei juuri koskaan paljasta mitään suunnitelmistaan, ajatuksistaan tai tunteistaan, hän kertoo yksityiskohtaisen tarkasti tapaamistaan ihmisistä, luonnosta ja muusta ympäristöstä. Ilkka Pitkänen on tehnyt useita kirjoja merestä ja kalastamisesta yhdessä isänsä, valokuvaaja Matti A. Pitkäsen kanssa, joten varmaankaan Soutajan valokuvantarkkoja yksityiskohtia ei ole vedetty hatusta. Myös tämän 1980-luvulla julkaistun kirjan kieliasu on kiitettävän virheetöntä.

9. kesäkuuta 2025

Olipa kerran

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä  |   

Nathan Glass palaa Brooklyniin toivuttuaan keuhkosyövästä. Hän on 59-vuotias, hänen vaimonsa on jättänyt hänet ja hän etsii sopivan rauhallista paikkaa missä voisi kuolla. 

Kirjan kertojana toimiva Nat on kiinnostunut kirjoista ja kirjoittamisesta ja hän kirjoittaa muistiin­panoihinsa kaikenlaista kuulemaansa ja näkemäänsä. Niinpä tämä kirja alkaa pitkällä jaarittelevalla jaksolla, joka taustoittaa kertojan tilannetta. 

Kertojan ajatukset kiemurtelevat jatkuvasti ihmisten välisissä suhteissa ja muissa asioissa mitkä saattavat pujahtaa hänen mieleensä. Nat tuntuu kirjoituksissaan tavoittelevan tyylikseen jonkinlaista hyväntahtoista jutustelua. Tyhjänpäiväinen jaarittelu jatkuu läpi kirjan: ylettömän pitkiä tekstikappaleita, jotka pursuavat tarpeettomia detaljeja, kun oleellisen asian olisi voinut ilmaista muutamalla sanalla. 

Nat on sattumalta tavannut sisarenpoikansa Tomin, lahjakkaan kirjallisuuden­opiskelijan, joka yllättäen on jättänyt väitöskirjansa kesken ja työskentelee nyt divarissa.  Vähitellen kertomukseen tulee mukaan uusia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita. Natin ja Tomin elämään liittyy yllättäen koulunsa keskeyttänyt Tomin nuori sisarentytär Lucy. 

Lopulta päähenkilöiden asiat asettuvat uusiin uomiin, jotka voivat olla järkeviä tai sitten ei. Esimerkiksi Nat suunnittelee ryhtyvänsä ihmisten elämäkertojen kirjoittajaksi, mihin hänellä kirjan kertojan tekstien perusteella tuntuu olevan paljon kiinnostusta mutta kovin vähän edellytyksiä.

Auster on valinnut romaanin muodoksi sellaisen, jossa kertoja selostaa ajatuksiaan sekä itselleen ja tuttavilleen tapahtuneita asioita. Kuten usein tällaisissa ratkaisuissa, lukija joutuu joskus ihmettelemään, miten ihmeessä kertoja on voinut kuulla, muistaa tai muuten saada selville tuon tai tämän asian pienintä yksityiskohtaa myöden.

27. huhtikuuta 2025

Venäjästä itään

Anton Tšehov: Sahalin   |   

Suomennoksen aloittaa kuvaus matkasta Siperian valtatietä pitkin, joka oli julkaistu Venäjällä pari vuotta ennen Sahalin-kertomusta (1893–95).  Matkan vaiheita ja tavattuja ihmisiä esitellään tšehovmaisesti. Suhteellisen tuoreen suomennoksen (Valdemar Melanko, 1972) kieliasukin on hyvä. Tšehov ei erityisesti osoittele näkemiään epäkohtia ja kurjuutta. Olosuhteet olivat surkeita eivätkä asukkaat ja karkotetut juurikaan voineet niille mitään.

Yhdessä majapaikassa Siperian valtatien varrella paikallinen mies esittää, että Siperiassa ihmiset ovat pimeitä ja kyvyttömiä, kyntävät maata ja toimivat kyytimiehinä, siinä kaikki. Ja Tšehov itse tiesi, etteivät asiat lännempänä Venäjällä olleet sen paremmin.

Tšehovia on totuttu pitämään asioista uudella tavalla kertovana novellikirjailijana, mutta Sahalin on jotain muuta. Tässä kirjassa kirjailija kertoo mahdollisimman tarkasti, minkälainen on tämä Venäjän kolkka ja mitä on elää Sahalinilla. Tšehov on omaksunut esittämistavan, joka on lähellä sosiologista havainnointitutkimusta.

Päästyään perille maata, jokia ja merta pitkin Tšehov pyrkii tutustumaan Sahalinin oloihin. Saarella asuu pakkotyövankeja, pakkosiirtolaisia, karkoitettuihin kuuluvia talonpoikia sekä vapaita kansalaisia. Voidakseen mahdollisimman yksityiskohtaisesti päästä tutustumaan suljetun saaren oloihin ja ihmisiin Tšehov alkaa tehdä väestönlaskentaa. Hänellä ei ole mitään virallista valtuutusta tai asemaa, mutta paikalliset viranomaiset auttavat häntä mm. painattamalla tietojen keruussa käytettävät kortit poliisin kirjapainossa.

Vaikka Tšehov yrittää kirjoituksessaan pitäytyä kantaa ottamattoman tarkkailijan roolissa, esimerkiksi vankien ruoskintarangaistukset, tarvikkeiden kavaltaminen ja naisten pakkoprostituutio selvästi šokeeraavat ja suututtavat häntä. Tšehovin ei tarvinnut valehdella tai edes liioitella, riitti kun hän kertoi sen mitä itse näki. Olot Sahalinilla merkitsivät Tšehoville ihmisen alennustilan äärimmäistä rajaa. Tälle pohjalle oli luontevaa luoda Gulag-saaristo muutama vuosikymmen myöhemmin.

Sahalinin-matkan aikaan Tšehov tiesi sairastavansa tuberkuloosia, mutta parannusta ei tautiin ollut, vaikka hän olikin opiskellut lääkäriksi. Anton Tšehov kuoli 1904 vain 44-vuotiaana.

14. joulukuuta 2024

Aine ja henki

Sixten Korkman: Talous ja humanismi !    


T­unnettu talouselämän vaikuttaja on koonnut tähän kirjaan hengästyttävän määrän tietoja käsityksistä, joita on esitetty talouden toiminnasta. 

Kirja esittelee erilaisia aatesuuntauksia (kristinusko, valistus, kapitalismi, humanismi) samalla lailla kuin niistä ovat lukemattomat muutkin kirjoittaneet. Mukana ei juurikaan ole persoonallisia ajatuksia tai mielipiteitä. Tämän ohessa kerrotaan taloustieteen kehityksestä aikojen kuluessa. Kirjan nimen mukaisesti siinä kerrotaan myös ajassa liikkuvien ajatusten vaikutuksesta siihen tapaan, miten talouden ajatellaan toimivan. Ehkä selkein esimerkki on Max Weberin (todentamaton) oletus protestantismista kapitalismismin kasvualustana.

Korkmanin esittelee talouselämän ilmiöitä inhimillisyyden ajatusmaailman kautta. Juuri mikään talous­järjestelmä ei tunnu toteuttavan yhteis­kunnallisen oikeuden­mukaisuuden ihannetta. Hänen taloustieteensä on hyvin toisenluonteista kuin esimerkiksi Björn Wahlroosin kirjoituksista huokuva kylmä itsekkyys.

Ei varmaan ole yllätys, että kaikkein toivottavin talous- ja yhteiskunta­järjestelmä näyttää olevan se, mitä pohjoismaisissa hyvinvointi­valtioissa pyritään noudattamaan. Vaihtoehtoja on paljon, mutta niiden kansalaisille tuottama onni ja maallinen hyvä jäävät jälkeen pohjoismaisesta mallista.

Pyrkimys puolueettomasti selostaa eri aatteita on paikka paikoin tuottanut eri ajattelijoiden tuotoksista toiseen hyppelehtivää salaattia. Toisaalta Korkman esittelee vakuuttavasti esimerkiksi uusliberalistisen ajatusmaailman uskomattoman itsekkyyden ja epäeettisyyden sekä kapitalismin epävakauden ja muita kipukohtia. Monet selvityksethän ovat osoittaneet, että eriarvoisuutta lisäävä politiikka ei suinkaan edistä taloudellista kasvua, pikemminkin päin vastoin.

Teoksen aihepiiri on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta siinä on oikeastaan yllättävän paljon kirjoitusvirheitä, svetisismejä, tarpeetonta toistoa sekä huolimattomuutta sanonnoissa ja tekstin rakenteessa. Tuntuu, että toimittaminen ja kielenhuolto on kustantamossa jäänyt jokseenkin tekemättä. 

Lisää Korkmania: Väärää talouspolitiikkaa

23. lokakuuta 2024

Rokki soi

Kari Hotakainen: Helmi   |   


Aviopari Mira ja Toni löytävät metsästä suppilo­vahveroiden sijaan iäkkään naisen, joka ei muista mitään itsestään eikä elämästään. Nainen päätyy asumaan heille muutamaksi päiväksi. 

Miran ja Tonin keskinäisissä suhteissa on yhteistä Juoksuhaudantien päähenkilöiden kanssa. Mira on oman maailmansa keskipiste, Toni herkkä ja mukautuva. Molemmille lapsettomuus on kipeä ja piilossa pidettävä pettymys.

Lukijalle, jonka muistin ja ajattelun ongelmat eivät vielä ole kehittyneet kovin hallitseviksi, alkaa vähitellen muodostua kuva salaperäisen naisen menneisyydestä ja nykyisyydestä. Monet vihjeet paljastavat, että tuskin hän on elänyt elämäänsä peräkylän kaupan kassarouvana.

Naisen nimi ja menneisyys nimekkään rokkiyhtyeen managerina selviävät kirjan puoliväliin mennessä. Muistamattomuus­kohtauksesta toipuva Helmi alkaa pian järjestää tarmokkaasti uusiksi sekä itsensä ja ystävä­pariskunnan että Tonin ja Miran elämät.

Kirjan tunnelma on kirpeän optimistinen ja ajoittaisista syvällisemmistä pohdiskeluista huolimatta se on helppoa luettavaa. Tekstistä ei löydy kirjoitus- tai kielivirheitä, toisin kuin näytteissä kirjan henkilöiden omasta viestinnästä.

Kun kadulla näkee seniorikansalaisen, joka ei selvästikään ole sinut muistinsa ja ympäristön kanssa, ei juuri ajattele, kuka ja mikä hän on ollut aikaisemmin. Ehkä kannattaisi. Helmi muistuttaa, että muistiongelmat eivät ole koko elämä.
***

Kari Hotakainen voi olla monelle tutumpi televisioesiintyjänä kuin Finlandia-palkinnon saaneena kirjailijana. Niinpä kirjan huolellisesti hiottua tekstiä lukiessa aivot saattavat tämän tästä työntää oman tankkaamisen tilalle Hotakaisen äänen.

6. lokakuuta 2024

Hyvästi, todellisuus?

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys   |   

Monet kirjoja lukevista ovat tutustuneet tähän teokseen 1970-luvulla suomennoksen ilmestyttyä tai 1980-luvulla kirjailijan saatua Nobelin. Kiinnostus on saattanut pohjautua Latinalaisen Amerikan oloihin tunnettuun mielenkiintoon. Nykyisin tämä monipolvinen ja hieman raskaslukuinen romaani ei taida enää olla niin suosittu kuin puoli vuosisataa sitten. 

José Arcadio Buendía haluaa lähteä Macondosta, mutta ei pääse lähtemään, koska vaimo ei halua. Toinen José Arcadio Buendía kyllästyy kaksintaistelussa tappamansa miehen kummitteluun ja lähtee Riohachasta vaimoineen. Oikeastaan tämä jälkimmäinen José Arcadio Buendía taisi elää aikaisemmin kuin edellinen, mutta ei kai sillä ole niin väliä.

Buendíat ja heidän naapurinsa elävät sukupolvi toisensa jälkeen Macondossa omissa oloissaan eristyksissä muusta maailmasta. Joskus kylään tulee muukalaisia kertomaan kaukaisten seutujen ihmeistä tai perustamaan banaaniplantaaseja, joskus joku macondolainen lähtee maailmalle tai taistelemaan vanhoillisten sotilaita vastaan. Niinpä tämän tästä toistuu lukemattomien miesten kohdalla "Vuosia myöhemmin, seisoessaan teloitusryhmän edessä, hän muisti ..."

Maaginen realismi on ristiriitaisuutensa takia hyvä mainosfraasi. García Márquezin tarinoissa on harvoin magiaa tai maagisuutta, enemmänkin sellaista mitä tapahtuu harvoin todellisuudessa, mutta tapahtuu silti. Maagisuus saa korvilleen realisuudesta, paitsi mitä nyt joskus kuolleet käyvät tervehtimässä eläviä tai jotain. Yliluonnolliset ilmiöt pukeutuvat jokapäiväisyyden viittaan ja todellisuutta tirkistellään mystiikan rillien lävitse.

Miksi tämä uskomaton tarina suvun vaiheista on kirjoitettu? Siksikö, ettei siinä oikeastaan ole mitään kummallista? Yleensä miehet toimivat ja naiset myötäilevät paitsi jotkut, jotka poikkeuksena vahvistavat säännön. Muutenkin kirjan henkilöt ajattelevat ja käyttäytyvät Latinalaisen Amerikan yläluokalle ominaiseen tapaan välittämättä muusta kuin itsestään.

Tuntemattomasta syystä jotkut henkilöiden erisnimet on suomennettu, kuten 'Ilmestys' ja 'Franciso Mies' [p.o. Francisco El Hombre]. Muutenkin suomennoksessa on siellä täällä pientä huolimattomuutta, joka ei kuitenkaan oleellisesti vähennä kokonaisuuden arvoa. 

15. kesäkuuta 2024

Unelmien auto

Ilmar Taska: Pobeda 1946   |   

Kun aloitin kansakoulun syksyllä 1950, luokallani oli Voitto-niminen poika. Koska joku tiesi hänen vanhempiensa olevan jyrkän vasemmistolaisia, Voittoa alettiin kutsua Popedaksi. Se ei ollut mikään kunnianimi.

Tämän kirjan päähenkilölle, 1940-lukua elävälle nuorelle tallinnalaispojalle Pobeda sen sijaan on hienointa ja kiiltävintä mitä hän on koskaan nähnyt. Sillä on tärkeä rooli prosessissa, missä Pobedan kuljettaja alkaa työstää pojasta salaisen poliisin innokasta apulaista.

Pojalla ei juurikaan ole kavereita ja kansallismielisen isän täytyy piilotella kodin takahuoneessa, kunnes pojan varomaton maininta tuo vangitsijat paikalle. Pojan äiti ja oopperalaulaja-täti kohtaavat hekin stalinistisen hallinnon särmät omassa elämässään.

Pobedaa ajaa nimetön mutta energinen NKVD-virkailija, virolaisessa vankilassa ennen sotaa istuneen isän ja pyykkäri-äidin poika. Neuvostoliitossa opin käytyään hänellä on rajattomat valtuudet tehdä uuden järjestyksen vallitessa käytännössä mitä vain, kunnes joutuu itse epäsuosioon. Hän on nyt mukana rakentamassa "tasa-arvoisempaa, parempaa ja humaanimpaa" yhteiskuntaa.

Todellisuuden yhteiskunta on melko lailla toisenlainen. Uusi komento on tuonut jokapäiväiseen elämään uudenlaisia piirteitä: katuja ei lakaista, taloja ei korjata, kaikesta on pulaa. Soromnoo, mitä väliä. Lähes ainoa mihin käytetään voimavaroja on kansan (eli valtaapitävien) vihollisten etsintä tässä suuren ja mahtavan valtakunnan uudessa osassa. Viro ei ollut pelkästään yksi Itä-Euroopan kommunistivallan alle joutuneista maista, vaan se oli täydellisesti sulautettu osaksi Neuvostoliittoa. Suomalaisilla oli onnea: maa hävisi sodassa, mutta sitä ei miehitetty. Valvontakomissio oli siihen verrattuna aika pieni paha. 

Historia kertoo, että Neuvostoliitto oli painostanut itselleen tukikohtia ja vaikutusvaltaa Virosta 1939–40, kunnes saksalaisten hyökkäys 1941 lopetti ensimmäisen neuvostokauden. Toisen maailmansodan loppuvaiheissa neuvostoliittolaiset ajoivat saksalaiset pois Virosta ja alkoivat uudelleen istuttaa maahan omaa järjestelmäänsä. "Väärin ajattelevia" virolaisia kuljetettiin suurin joukoin kauas itään ja maahan ohjattiin uusia asukkaita, muun muassa pojan tädin kotiin.

Kun Pobeda 1946 ilmestyi suomeksi 2017, se jäi minulta kokonaan havaitsematta. Luin kirjan ensin englanninkielisenä käännöksenä, jonka ostin keväällä 2024 Tallinnassa. Siinä kiusaa hieman sanonnan kömpelyys, joka kai johtuu pyrkimyksestä mahdollisimman täsmälliseen käännökseen. Suomalainen versio on selvästi sujuvampi mutta toisaalta epätarkempi. Muutamat oudosti käännetyt sanat ja sanonnat eivät kuitenkaan ihmeemmin haittaa tämän linjakkaasti kirjoitetun jännitysromaanin lukemista.

31. toukokuuta 2024

Vastavirtaan

Paul Theroux: Moskiittorannikko    |   

Paul "Louisin isä" Theroux oli jo mainetta saanut matkakirjailija (Suuri junamatka, Paikallisjunalla Patagoniaan) kirjoittaessaan 1980-luvun alussa tämän romaanin amerikkalaisen perheen seikkailurikkaista vaiheista.

Kirjan kannessa on
Henri Rousseaun teos
Käärmeenlumoaja

Tarinan alkuosan tapahtumapaikat vastaavat varsin tarkasti todellista maailmaa, jopa kertomuksen keskeinen pikkukylä Jeronimo löytyy Googlen kartalta Hondurasin takamailla Bonito-joen varrella. Tästä huolimatta matkakirjailija Theroux'n pääaiheena eivät ole vieraat paikat vaan kertoja-päähenkilön suhde todellisuuden kieltävään isäänsä.

Kertoja on 14-vuotias Charlie Fox. Hänen isänsä Allie Fox tietää paljon ja on etevä käytännön asioiden ratkaisija, mutta on toisaalta besserwisser ja äärettömän omapäinen salaliittoteoreetikko. Hän puhua pälpättää kaiken aikaa kuulemistaan, lukemistaan tai kuvittelemistaan asioista kaikille jotka haluavat tai eivät halua kuulla. Toisaalta hän on luontainen johtaja ja saa puheellaan muut alistumaan tahtoonsa. Isälle lapsetkin ovat vieraita objekteja, joita hän tarkkailee mutta joista hän ei ihmeemmin välitä. Kaikki omaa perhettä ja ympäristöä koskevat päätökset hän tekee oman päänsä mukaan eikä välitä vastalauseista – joita perheenjäsenet tietävät olla esittämättä.

Isä on rakentanut Yhdysvalloissa nestekaasujääkaapin kaltaisen jääntekokoneen, joka saa käyttövoimansa paloöljystä tai muusta sopivasta polttoaineesta. Hänen mielestään se on ekologinen ja edullinen ratkaisu; kirjan syntyaikaan kukaan ei ollut kuullutkaan polttoaineiden päästöjen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. 

Kun parsanviljelijä Polski, Allien työnantaja, ei osoita riittävästi kiinnostusta hänen konettaan kohtaan, hän päättää lähteä tiehensä tästä Yhdysvaltain kirotusta kolkasta ja muuttaa Väli-Amerikan syrjäseudulle. Tai kuten isä sen itse ilmaisee, hän haluaa päästä pois Yhdysvalloista ja pelastaa perheensä. Vähitellen hän alkaa uskoa vaihtoehtoiseen todellisuuteensa, jossa Yhdysvallat ja koko maailma on tuhoutunut. 

Uuden paikan ankeuden selvittyä lapsille he alkavat pitää isänsä paratiisia painajaisena, josta he välillä pääsevät hengähtämään ympäröivään metsään. Siellä heillä on oma paikka, Eekkeri, jossa isän säännöt eivät päde. Eekkerissä ei ole keksintöjä eikä koneita, sen sijaan sinne kehittyy muistoina vanhasta maailmasta jotakin koulun ja uskonnon tapaista, joita isä ei missään  nimessä suvaitsisi.

Uudessa paikassa isä rakentaa uuden jääkoneen ja innostuu muista mahdollisuuksista, mikä johtaa sekasortoisen säntäilevään toimintaan. Allie Foxille jää tropiikissa on samanlainen mullistava ihmeaine kuin José Arcadio Buendíalle Sadan vuoden yksinäisyydessä. Perussyynä ristiriitoihin ympäristön kanssa on se, että hän pyrkii aina ratkaisemaan ongelmat omalla tavallaan, vaikkapa rakentamalla jotakin selvittämättä miten asia on ennen hoidettu. Tekemiään räikeitäkin virheitä hän kieltäytyy tunnustamasta, kaikki mokat ovat muiden syytä. Hän aiheuttaa toinen toistaan pahempia onnettomuuksia, joiden seurauksena perhe joutuu muuttamaan yhä uudelleen outoihin paikkoihin, lopulta traagisin seurauksin.

23. tammikuuta 2024

Historiaa toisesta näkökulmasta

Mihail Zygar: Sota ja rangaistus   |   

Tässä kirjassa selvitetään takakannen tekstin mukaan niitä myyttejä ja legendoja, joita Venäjä on käyttänyt oikeuttaakseen hyökkäyksen naapurimaahansa 2022. On esimerkiksi annettu ymmärtää, että ukrainalaiset ovat samaa kansaa kuin venäläiset ja että Moskovan valtiaat ovat Kiovan ruhtinaiden perillisiä. Myyttien lisäksi sivuilla on paljon muutakin tarinointia historiasta, joten kirja on lähinnä reportaasimainen katsaus Ukrainaan ja lähialueille 1600-luvulta lähtien. Tarinoissa kerrotaan kymmenistä ja sadoista merkittävistä ja merkityksettömistä tapahtumista, jotka saattavat tuntua kovin irrallisilta, vailla mitään yhteyttä toisiinsa tai yleensä mihinkään. 

Toisaalta on virkistävää lukea menneiden vuosisatojen tutuiksi luulluista tapahtumista niin, ettei päähenkilönä ole esimerkiksi Ruotsin suurvalta-aseman Pultavassa tuhonnut "soturikuningas" Kaarle XII. Tapahtumat ovat samoja mutta niiden merkitys on erilainen eri suunnista asioita tarkasteleville. Jopa 1939 solmitun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kirjatusta etupiirijaosta mainitaan kirjassa vain Puola ja Baltia, Suomi on kai liian syrjässä muistettavaksi.

Nykyaikaan sijoittuvista tarinoista saattaa jäädä mieleen esimerkiksi se, että venäläismielisen Viktor Janukovytšin presidenttikampanjaan 2010 palkattiin isolla rahalla mm. yhdysvaltalaisia raskaan sarjan pr-asiantuntijoita. Venäjän hyökättyä Georgiaan 2008 sekä Saksan että Ranskan johto vastustivat tehokkaita vastatoimia; ehkä Venäjää pidettiin niille liian tärkeänä energiantoimittajana.

Lukijan mieli panee kirjassa merkille jatkuvasti samantapaisina toistuvia, eurooppalaisesta käytännöstä poikkeavia asioita eli kaikkialla rehottavaa korruptiota ja kähmintää. Liikemiehet toimivat politiikassa tai rahoittavat poliitikkoja ja poliitikot rasvaavat rattaita liikemiesten eduksi. Tämä ei suinkaan rajoitu Venäjälle, vaan sitä esiintyy yhtä lailla Ukrainassa ja lähes kaikkialla entisen Neuvostoliiton alueella.

Ukrainassa oligarkkien mellastelu lienee hieman hillitympää kuin Venäjällä. Protestit, opposition toiminta ja kansalaisliikkeet saivat 2000-luvun alussa Ukrainassa aikaan todellisia muutoksia, mikä oli ja on Venäjällä täysin mahdotonta. Oligarkkien vaikutusvalta on kuitenkin merkittävä: "Ei ole ukrainalaista politiikkaa, on ukrainalaista bisnestä".

Pyrkiessään noudattamaan kirjoittajien outoa muotia Zygar kertoo kaikista, muinaisistakin, tapahtumista preesensissä yrittäessään ehkä luoda tekstiin vauhdikkuutta ja jonkinlaista outoa nykyhetken tunnetta. Aina ei ole itsestään selvää, kirjoitetaanko nykyhetken vai historian tapahtumasta. Suoran toiminnan kuvauksessa tämä toimii jotenkin, muussa tekstissä pelkästään kummastuttaa ja antaa tapahtumien selostuksesta epäuskottavan vaikutelman. 

Kirjan lopussa Zygar, itsekin Venäjällä kasvanut ja elänyt, kehottaa kaunopuheisesti Venäjän kansaa ottamaan vastaan rangaistuksensa siitä, että se on niin pitkään nauttinut maansa kuvitellun suuruuden huumetta, jota vallanpitäjät ovat sille tuputtaneet.
***

Mihail Zygar ei tarkemmin hahmottele, miten tämä oman rangaistuksen vastaanottaminen käytännössä tapahtuisi. Muutama vuosikymmen sitten, 1940-luvulla, monen öykkärivaltion suurvaltahaave kyllä karisi sodassa kärsityn täydellisen tappion myötä, mutta nyt se tuskin on vaihtoehto. Toistaiseksi diktatuureissa kaikki jatkuu kuten on  ennenkin jatkunut. Eliitti pyrkii varmistamaan asemansa tiukan sisäisen valvonnan lisäksi ideologialla tai uskottelulla kansan ja hallitsijan suuruudesta sekä ulkoisista vihollisista. Näiden toivotaan piilottavan mielestä tavallisen kansan elinolojen ankeuden ja vaikutusvallan puuttumisen. Se toimi Saksassa ennen 1940-lukua ja Neuvostoliitossa ennen 1990-lukua. Tulevaisuus näyttää, riittääkö tämä diktatuurien taattu työkalupakki vielä 2000-luvulla – ja kuinka pitkään.

6. joulukuuta 2023

Elämää ulkona

A. E. Järvinen: Erätulien loisteessa  |   

Aarne Erkki Järvinen kirjoitti 1920-luvulta lähtien parikymmentä suosittua eräkirjaa ja hänet tunnetaan myös taidemaalarina. Varsinainen leipäpuu yli 40 vuoden ajan oli Metsähallituksen metsänarvioijana Rovaniemellä. Hänellä oli Naarmankairassa Rovaniemen itäpuolella oma eräkämppä, missä hän kirjoitti ja maalasi vapaa-aikanaan.

Vuonna 1955 julkaistu Erätulien loisteessa koostuu 18:sta muutaman sivun mittaisesta novellista. Usein kertomuksen henkilöt yöpyvät rakovalkealla matkallaan erämaan halki tai metsästyksen lomassa. Tai kertoja joutuu kairassa todella pahaan kiipeliin, mistä hän pelastuu viime hetkellä. Tai toinen kulkijoista, yleensä vanhempi, alkaa kertoa muistumiaan jostakin tapahtuneesta. 

Kertomusten ja kertojan kommenttien kautta paljastuu, millaista oli elää Lapin syrjäisillä metsäseuduilla viime vuosisadan alkupuoliskolla. Mökillä peninkulman päässä muusta asutuksessa saattoi olla pieni peltoläntti, josta sai rehun muutamalle kotieläimelle. Lähellä oli joki tai järvi, josta voi pyytää kalaa. Rahaa tuli metsätöistä, jos töihin sattui pääsemään. Tarvittaessa leivän särvintä voi yrittää hankkia myös metsästä. Luonto tarjosi yrittävälle joskus lintuja tai isompiakin elikoita – kettuja, susia, jopa karhuja, joista näissä novelleissa otettiin talteen pelkästään turkki. Hirviäkin metsästettiin, mutta virallisesti vain hankitun luvan puitteissa. Jos ulkona uhkasi tulla kylmä, kaadettiin kelo rakovalkean aineksiksi; kyllähän metsässä puuta riittää!

Nykyisin Lapin erämaissa vaeltavat ovat lähes kaikki etelästä tulleita retkeilijöitä, turhankävelijöitä, joista ainakin osa pyrkii liikkumaan mahdollisimman vähän luontoa kuluttaen. Sen sijaan Järvisen kuvaamilla erämaan ihmisillä oli toisenlainen luontosuhde: ravinto ja muu tarvittava oli otettava sieltä, missä sitä on. Ei ollut varaa luonnon säälimiselle, kun oli kysymys ihmisen elämästä tai hyvinvoinnista.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että metsänhoitaja A. E. Järvinen kannatti metsien voimaperäistä hyödyntämistä, josta koitui paikallisille työtä ja tehtaille puuta. Parikymmentä vuotta sitten (2006) julkaistu elämäkerta osoittaa (Jukka Kemppisen mukaan), että hän oli Osaran aukeina tunnettujen Lapin metsien valtavien paljaaksihakkuiden vankka kannattaja, suunnittelija ja toteuttaja.

Kirjan novelleissa on helppolukuisen selkeää, konstailematonta kerrontaa ihmiskohtaloista ison luonnon armoilla. Joskus tarinan lopussa on pieni tunnelmapätkä ikään kuin koristeena. Teksti on kauttaaltaan paikallisväriä antavien fraasien kuorruttamaa melko hyvää kieltä ajalta, jolloin kieliasuun vielä voitiin kustantamoissa kiinnittää huomiota. 

11. syyskuuta 2023

Mutta kaikki järjestyy

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut  |   

Ponteva yrittäjä Pavel Ivanovitš Tšitšikov kiertelee palvelijansa ja kuskinsa kanssa 1800-luvun alussa syrjäseudulla ostamassa halvalla kuolleita sieluja eli edesmenneitä maaorjia, joita ei vielä ole poistettu henkikirjoituksen luettelosta. Virallisiin kauppakirjoihin kuitenkin merkitään, että hän ostaa eläviä talonpoikia ilman maata, muualle siirrettäväksi. Ostostensa takia aletaan siivosti käyttäytyvää ja mielistelevää Tšitšikovia pitää upporikkaana. 

Oudot afäärit synnyttävät kuitenkin valtavan huhumyrskyn N:n kaupungin herrasväen keskuudessa. Vähitellen tapahtumat kehittyvät farssiksi ja tämän (osittain kovin vanhahtavasti suomennetun) kertomuksen päähenkilö Tšitšikov katsoo parhaaksi poistua näyttämöltä kohti uusia haasteita.

Kirjan alkuosassa kuvatut tyypit, sielujen omistajat, ovat omaperäisiä, mutta kuitenkin luonteeltaan ja käytökseltään sellaisia, joita saattaisi nykyisinkin tavata monen liike- tai muun organisaation sisältä. He nyt vain sattuvat omistamaan kokonaisia kyliä, tuhansia hehtaareja maata ja satoja maaorjia. Mitäpä siinä merkillistä. Päällisin puolin näyttää, että hahmoja käsitellään lempeän humoristisesti, mutta mukana on viiltävän satiirinen tausta. Vuosisataisten väkivaltaisten käytäntöjen vaikutus käännetään yksittäisten ihmisten naurettaviksi luonteenpiirteiksi ja hullunkuriseksi käytökseksi. 

Kaikki siis on kuten pitääkin, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ne kirjan henkilöt, jotka elävät muualla kuin yhteiskunnan pohjalla, eivät ymmärrä ruumiillisen työn raskautta ja luonnetta. Heille töiden tekijät ovat vihonviimeisiä juopporatteja ja varkaita, laiskoja pinnareita ja petkuttajia jotka syövät omistajansa perikatoon. Vastaavasti isäntä voi tehdä väelleen mitä haluaa kenenkään siihen puuttumatta.

Ajattelevan, tietävän ja tuntevan nykyihmisen mieleen teksti tuo hyytävän helvetin: eihän näin pidä ihmisen elää ja kohdella lähimmäistään. Hahmot eivät yleensä tee mitään elantonsa eteen. Monella aika kuluu lörpötellessä, toisia petkuttaessa ja ehkä jossakin nimellisessä virassa laiskotellessa. Ei siis isosti ihmetytä tieto, että Gogol ajatteli käyttää tätä kirjaa oman Jumalaisen näytelmän kaltaisen kirjahaaveensa helvettiä kuvaavana osana.

Se, ketä Gogol on valinnut päähenkilöiksi, kertoo hänen taustastaan ukrainalaisen aatelissuvun vesana. Tekstissä toimijoina ovat yläluokkaiset keski-ikäiset miehet, yläluokan naisia on mukana mutta lähinnä ääriviivoin hahmoteltuina. Palvelusväkeä ja talonpoikia vilahtelee tarinan sivuhenkilöinä, jos herrasväki on heitä sattunut tarvitsemaan.

Yhteiskunnan rakenteet ovat kuten ne ovat olleet satoja vuosia eli niitä ei oikeastaan ole. Tätä alleviivaavat muutamat satiiriset kappaleet, jotka ylistävät mainion kotimaan valtavuutta ja ylivoimaisuutta, juuri kun on sivukaupalla tehty selkoa jostakin räikeästä epäkohdasta. Mutta oikeasti maassa ei toimi mikään, paitsi mitä tarvitaan byrokratiaan, sotimiseen ja kaupankäyntiin. Kaikki kuitenkin järjestyy, jos tietää oikeat henkilöt ja keinot joilla heidät saa suosiollisiksi. Jos vääryyksiä tulee ilmi, ne peitellään. Mutta sellaistahan ei enää nykyaikana tapahdu. Eihän?

11. elokuuta 2023

Kävellen ja kärryillä

Johann Gottfried Seume: Kesä 1805 – Matka Saksasta Baltian ja Venäjän halki Suomeen, Ruotsiin ja Tanskaan  |   

J. G. Seume aloitti yliopisto-opinnot 1780, mutta joutui 1781 useiksi vuosiksi asepalvelukseen. Maisteriksi valmistumisen jälkeen hän toimi mm. hovimestarina ja erään venäläisen kenraalin sihteerinä. Sitten seurasi muutama vuosi kirjapainon oikolukijana, kunnes 1801 Seume läksi ensimmäiselle suurelle matkalleen pääosin kävellen Alppien yli Sisiliaan ja takaisin. Ennen seuraavaa matkaansa Itä- ja Pohjois-Eurooppaan hän kirjoitti mm. kirjan Italian-matkastaan sekä toimi kotiopettajana.

Kiertomatka 1805 Puolan, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan kautta tapahtui suurimmaksi osaksi erilaisten ajopelien kyydissä. Kävellen matkustamisen myönteisiä puolia kehununeen Seumen jalkavamma haittasi kulkemista ja myös muut sairaudet alkoivat vaivata; Seume kuoli 1810 vain 47-vuotiaana. Kirja vuoden 1805 matkasta oli ilmestynyt 1806.

Näille pohjoisille takamaille 1700- ja 1800-luvun vaihteessa eksyneiden matkalaisten kirjoista lienee suomalaisille tutuin Giuseppe Acerbin Matka halki Suomen v. 1799 ja sen jatko Matka Lapissa v. 1799. Niissä kerrotaan matkan vaiheista, mitä matkailija on nähnyt ja kokenut ja mitä hän on muista lähteistä oppinut. Acerbille ensisijaista on ollut välittää tietoa eksoottisista paikoista ja siellä matkustamisesta. Seumen Kesä 1805 on toisenlainen: vaikka se on hieman luonnosmainen ja hyppelehtivä, se tarjoaa hienoja tuokiokuvia matkustamisesta kahden vuosisadan takaisessa maailmassa. Tämän lisäksi kirjailija on purkanut tekstiin paljon muita ajatuksiaan.

Kovin paljon liioittelematta voisi sanoa, että kirjassa kaiken hengenelämän mitta on antiikin kulttuuri sellaisena kuin se 1700-luvulla kuviteltiin. Monet viittaukset antiikin hahmoihin, paikkoihin, tapahtumiin ja ajatuksiin saattavat tuntua nykyaikana teennäisiltä ja tarpeettomilta, mutta Seume kai katsoi niiden kuuluvan oleellisesti sivistyneeseen ilmaisuun. Ehkä hän halusi myös korostaa tuttavuuksiaan ja antiikin tietämystään häivyttääkseen oman vaatimattoman syntyperänsä merkitystä yhteiskunnassa, missä syntyperä oli kaikki kaikessa. 

Vaikka Seume selvästi haluaa samaistua tekstissään sivistyneistöön ja ns. parempaan väkeen, Mein Sommer 1805 tunnetaan myös eri maiden talouselämää, kirkkoinstituutiota, oikeudenkäyttöä ja sosiaalisia oloja kitkerästi kritisoivista kommenteista. Niiden takia tämä kirja joutui kielletyksi Saksan eteläosissa, Itävallassa ja Venäjällä.

Seume piti Ranskan vallankumouksen aatteista, mutta ei Napoleonin itsevaltaisuudesta. Vaikka hän arvosteli  Venäjän oloja, maan hallitsijaa hän arvosti; tämän taustalla olivat Pietari Suuren ja Aleksanteri I:n reformit, jotka mm. pyrkivät syntyperän merkityksen pienentämiseen byrokratiassa. Varsinkin Aleksanterin uudistukset jäivät kuitenkin kauniiksi toiveiksi valtaeliitin vastustuksen vuoksi. Esimerkiksi Venäjän-puoleisen Vanhan Suomen ja Ruotsille kuuluneen läntisen Suomen olojen vertailu on karua luettavaa.
*

Ensimmäiset tietoni tästä matkaajasta sain 2005 vaimoni saksalaistutulta, joka oli Internationaler Johann-Gottfried-Seume-Verein "ARETHUSA" e. V. -yhdistyksen perustajia. Netistä löytyi sitten vähän lisää tietoa ja Amazonista sain ostettua 1807 painetun matkakirjan englanninkielisen laitoksen faksimilekopion. Kesällä 2011 poljin fillarilla osan Seumen reitistä Suomessa ja kerroin matkan selostuksessa kirjailijasta melko laajasti. Suvi Vallin hyvä suomennos lähdeviitteineen ja Seumen elämänkertoineen ilmestyi 2018.

10. heinäkuuta 2023

Herkän miehen odysseia

Kerttu-Kaarina Suosalmi: Onnen metsämies   |   

Kirjan päähenkilö ja kertoja on mieskirjailija, joka suoltaa kirjan sivuille senhetkisiä tunteitaan ja omia näkemyksiään tapahtumista. Hän yrittää selvitä ahdistuksistaan viinan voimalla, jolloin teksti muuttuu kieli- ja kirjoitusvirheitä viliseväksi tajunnanvirraksi. 

Päähenkilö on opettajaperheen lapsi ja oli itsekin opettajana, kunnes ryhtyi täyspäiväiseksi kirjailijaksi (kuten hän itse ajatteli) tai juopoksi (kuten vaimo ajatteli). Avioliitto ei suju. Vaimo on koulun vararehtori, joka pitää peliään rehtorin kanssa. Myös kirjailija pettää vaimoaan; hänellä on yönaisia ja päivänaisia, joita hän ei rakasta. Hän vain toteaa häntä rakastavien naisten reaktion hänen rakkaudettomuuteensa, ei muuta.

Kuvaus vaimon järjestämistä opettajakunnan juhlista rehtorin kunniaksi vie satakunta sivua kirjan alussa. Ihmisten raadollisuus ja valheellisuus nousee jälleen päivänvaloon, ties monettako kertaa. Ehkä tässä on muistumia Suosalmen omasta opettajamenneisyydestä.

Ensimmäisillä lukukerroilla 1980-luvulla ajattelin, että onpa Suosalmi – nainen – kuvannut monet kirjan naishenkilöistä todella vastenmielisiksi kontrollifriikeiksi ja toisen mitätöijiksi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään kummallista, kun ottaa huomioon, että Onnen metsämies on rakennettu miehen kirjoittamaksi tarinaksi siitä, miten tämä on asiat kokenut. Kirjailijan avioliiton toinen osapuoli ei saa tekstissä juurikaan myötätuntoa. Päähenkilön suhde vaimoonsa on hieman samantapainen kuin kapinallisen lapsen suhde määräilevään äitiin. Hänen perheensä toinen ongelmallinen ihmissuhde on murrosikäisen tyttären ja äidin välinen kipinöinti. Isän ja tyttären välit ovat sentään paremmat. 

Myös kirjailijan suhde omaan äitiinsä on vaikea. Monimutkaisissa keskusteluissa hän yrittää humaltumisen ohessa selvittää itsensä arvoitusta vanhempiensa kautta. Sen sijaan hän kuulee vain järjestykseen uskovan äitinsä tulkinnan omasta sekä kuolleen isänsä liian liberaalista luonteesta ja käytöksestä.

Päähenkilön elämän suuri paradoksi on, että hän on hakeutunut elämään kontrolloivien naisten – ehkä oman äitinsä kopioiden – kanssa, mutta ei siedä itsensä kontrollointia. Vastaavasti naiset reagoivat kirjailijan vapautumispyrkimyksiin omalla tavallaan. Humalahakuinen juominen liittyy usein konflikteihin voimakkaiden naisten kanssa. Toinen tekijä on kirjailijan ahdistus maailman vääryksien takia. Hän haluaa parantaa maailmaa, mutta omankin elämän saaminen hallintaan tuottaa vaikeuksia. Hän on ennen kaikkea tunneihminen, jolta käytännön asiat sujuvat huonosti. 

Lopulta kirjailija saa tarpeekseen. Hän muuttaa ostamaansa vanhaan kansakouluun ja ryhtyy suunnittelemaan uusia kirjoittamisprojekteja. Koulusta saa työhuoneen myös taidemaalari, vanha kaveri. Painostavien ihmissuhteiden kadottua elämä rauhottuu ja kirjan tyylikin muuttuu kuvailevammaksi ja pohdiskelevammaksi.

25. helmikuuta 2023

Elämän pieniä asioita

Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe tutkii -sarja  |  

Precious Ramotswe on perustanut Botswanan pääkaupunkiin Gaboroneen "Naisten etsivätoimisto nro 1:n" isänsä perinnöllä. Isä,  Obed Ramotswe oli kaivosmiehen palkastaan säästämillään rahoilla ostanut paljon karjaa, jonka hän saattoi jättää tyttärelleen. Karja on perinteisesti ollut vaurauden mitta Botswanassa.

Ihmiset eivät yleensä tiedä hänen etunimeään, joten häntä puhutellaan Mma Ramotsweksi. "Mma" on sana, jota käytetään, kun puhutellaan botswanalaisia naishenkilöitä, vähän kuin "rouva" täkäläisellä kielellä. Vastaava sana miehille on "rra". Molemmat lausutaan suunnilleen sillä tavoin kuin suomalainen ne lausuisi.

Kuten tunnettua, yksityisetsivät tutkivat ihmisten elämää, asioita jotka tutkimuksen tilaajat usein jo tuntevat mutta haluavat varmistuksen epäilyksilleen. Mma Ramotswe tietää aina kaiken eikä koskaan erehdy. Joskus hän kohtaa epäluuloja ja vähättelyä sukupuolensa takia. Hän selvittää aina selvitettäväkseen ottamansa jutut. Mma Ramotswe on siis selvästi muiden supersankareiden veroinen supersankari. 

Lukijalle hyvän mielen tuo leppoisan humoristinen kerronta, jossa mausteena on hieman romantiikkaa ja joskus aivan pikkirikkinen ripaus jännitystä. Melkein kaikki esitetään myönteisessä valossa ja asioilla on onnellinen loppu, ainakin päähenkilöiden kannalta. Tämän perusteella joku voisi hyvinkin sijoittaa sarjan chick lit -kategoriaan. 

McCall Smith aloitti kirjailijanuransa lastenkirjoilla. Myös jotkut Mma Ramotswe -kirjat voisi pienin muutoksin sovittaa lasten ahmittaviksi istuttamalla hahmoiksi vaikkapa söpöjä pikkueläimiä.

Mma Ramotswen tietämien miesten joukossa on yksi pyhimys ja sankari: hänen isänsä. Muut miehet nyt ovat mitä ovat. Toki miesten joukossa on monia aivan kunnollisia, kuten autokorjaamon omistaja J.L.B. Matekoni, jonka kanssa Mma Ramotswe menee naimisiin.

Myös Botswanasta Mma Ramotswella on varmat mielipiteet: se on Afrikan paras maa, ainakin silloin kun siellä noudatetaan vanhoja kunnollisia botswanalaisia tapoja. Kaikkialla silmiin osuva köyhyys ja varallisuuden hyvin epätasainen jakautuminen eivät haittaa, ovathan Botswanan timanttikaivokset kuitenkin tehneet siitä afrikkalaiseksi rikkaan maan.

Näitä Mma Ramotswen ja hänen apulaisensa Mma Makutsin elämänasenteita toistetaan kaikissa sarjan kirjoissa. Varsinkin ensimmäisissä osissa Mma Ramotswen "tutkimukset" taitavat jäädä vähemmälle osalle kuin päähenkilöiden ajatusmaailman kuvaaminen.

Mma Ramotswe -kirjojen eksoottisuus, oudot ihmisten- ja paikannimet sekä omistamme poikkeavat tavat ja elämänolot ovat hankkineet niille miljoonien levikin eri kielillä. Romaanien aiheisiin ja miljöisiin lienee vaikuttanut mm. se, että kirjailija eli 17-vuotiaaksi asti Botswanan naapurivaltiossa Etelä-Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa). Elämäntyönsä McCall Smith on tehnyt (kymmenien romaanien kirjoittamisen ohella) lakitieteen professorina Skotlannissa ja Afrikassa.

22. tammikuuta 2023

Kukkuu

Robert Galbraith: Käen kutsu   |   

Lula Landry -niminen huippumalli on tippunut parvekkeelta ja kuollut. Hänen velipuolensa John Bristow ei usko poliisin johtopäätökseen, että tapahtuma olisi ollut itsemurha tai onnettomuus. Hän palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken selvittämään, kuka murhasi Lulan. 

Tapauksen tutkiminen etenee paljolti, paitsi erilaisiin tietolähteisiin tutustumalla, lukemattomien Lulan sukulaisten tai muiden tuttujen kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Keskusteluissa mainitut asiat, asenteet ja ajatukset paljastavat tai peittävät tapahtuneesta pikkuruisia siivuja. Suoraa toimintaa ei juurikaan ole, erilaisia selvittelyn mutkia sitä enemmän. Ratkaisua pohtiva lukija saattaa hieman aavistaa juonen suuntautumista, kun hänelle kirjan puolivälissä selviää, kuka tai mikä on kirjan nimessä oleva "käki".

"Hän [ –– ] mietti, oliko hänet vallannut outo epäily mitään muuta kuin samean lammikon pohjalla liikehtivä varjo, valon synnyttämä näköharha, tuulessa karehtivan pinnan luoma illuusio." Kirjoittaja kyllä tietää, miten luettavaa tekstiä tehdään. Kuvailevat osuudet keventävät sinne tänne kurkottavia keskustelujaksoja, mutta siitä huolimatta lähes 500-sivuinen kirja ei ole kovin kevyttä luettavaa. Galbraith esittelee kirjansa joidenkin naispuolisten henkilöiden ulkonäköä ja käyttäytymistä niin suorasukaisesti, että mieskirjailija sellaista tuskin olisi misogyyni-leiman pelossa rohjennut kirjaan jättää.

Tulee mieleen, voisiko olla maskuliinisempaa nimeä kuin ärrää pärisyttävä Cormoran Strike? Tai Robert Galbraith, ei sen puoleen; kirjailijatar tunnetaan varmaan paremmin J. K. Rowling -nimellään. Toinen päähenkilö, Striken sihteeriksi pestautunut reipas, aloitteellinen ja tutkimukseen paneutuva Robin Ellacott tarjoaa hieman samaistumispintaa naislukijoille.

Päähenkilöiden tunteista, luonteista ja ajatuksista tulee tarinan eri vaiheissa esille ehkä enemmän kuin dekkareissa yleensä. Ilkka Rekiaron suomennos on hyvää työtä.

Vaikka Käen kutsu ei jäänyt ensimmäiseksi ja viimeiseksi Cormoran Strike -romaaniksi, ostajien mielenkiinto uuteen sankariin ei ehkä ole pystynyt toistamaan Harry Potter -kirjojen suosiota. Niinpä tämäkin kirja on muutama vuosi sitten etsiytynyt hyllyyni (nyt jo lopettaneesta) Kirjapörssistä, joka möi kustantajien ylijäämäeriä. Cormoran ja Robin ovat kuitenkin niin kiinnostava dekkaripari, että heidän tutkimuksistaan on tehty tv-sarja C.B. Strike, joka tätä nykyä on katsottavissa HBO:lla.