Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansantalous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansantalous. Näytä kaikki tekstit

27. syyskuuta 2022

Klassinen huijaus

On väitetty, että verotus on varkautta ja julkinen talous pyramidihuijaus. Erityisen väärin on se, että isoista tuloista menee veroihin suurempi osa kuin pienistä tuloista. Niinpä politiikan oikean laidan populistit vaativat tämän tästä verojen alentamista. Verotuksen keventämisen autuutta ylistävä propaganda uppoaa äänestäjiin. Kukapa ei haluaisi jonkin prosentin lisää tilille tulevaan palkkaan tai osinkopottiin? Pidemmällä ajanjaksolla ja koko kansantalouden kannalta asia ei olekaan niin yksinkertainen.
Adam Smith (1723–90)
loi ns. klassisen talousteorian,
jonka mukaan julkisen
vallan merkityksen pitäisi
olla mahdollisimman pieni.

Klassisen talousteorian syntyaikaan satoja vuosia sitten veroja käytettiin lähinnä hovin ylläpitoon ja sodankäyntiin. Tämän takia ns. tavallisen kansan näkökulmasta verojen alentamisesta olisi yksinomaan hyötyä. Ajateltiin, että mitä vähemmän veroja, sen enemmän esimerkiksi yrittäjä voisi palkata työntekijöitä ja kaikki olisivat onnellisempia.

Mutta eihän asia näin mene, sillä yritysten mielestä niiden ensisijainen tehtävä on tuottaa varallisuutta omistajalleen. Firma ei käytännössä palkkaa lisää tekijöitä tai nosta palkkoja pelkästään siksi, että siihen on varaa. Yritykset palkkaavat enemmän työntekijöitä vain jos niitä tarvitaan esimerkiksi tuotteiden kysynnän lisääntymisen takia. 

Pienemmistä veroista kertyneet yritysten säästöt maksetaan pääosin osinkoina omistajille. Suurentuneet voitot eivät yrityksen mahdollisten investointien lisäksi juurikaan koidu muun talouden hyväksi.

Verotulojen pienenemisellä on sen sijaan monia kielteisiä vaikutuksia kansantalouteen, koska varat tiestön ym. infrastruktuurin ylläpitoon, sosiaali- ja terveysmenojen kattamiseen, koulutukseen ja kulttuuriin pienenevät. Verotulojen vähetessä myös mahdollisuudet tulonsiirtoihin heikko-osaisimpien hyväksi jäävät aikaisempaa pienemmiksi. 

Populistit antavat mielellään ymmärtää, että kun yhteiskunnan tukia leikataan, työttömät menevät ansiotyöhön vaikka palkka olisi kuinka olematon. Palkka voi olla niin pieni, että pelkästään yhden työpaikan ansioilla ei välttämättä voi elää. Esimerkiksi Yhdysvalloissa verot ovat alhaisia, mutta toisaalta työttömyysturva on heikompi kuin vaikkapa Pohjoismaissa. Maassa on työttömiä nykyisin erittäin vähän, mutta köyhien osuus väestöstä on silti suurempi kuin 1960-luvulla. 

Palkkojen ja tulonsiirtojen pienuudella on vaikutuksensa. Kun ihmisillä ei ole varaa ostaa, yritykset eivät saa tuotteita kaupaksi, joten niitä ei kannata valmistaa. Uusia tekijöitä ei voi palkata ja työttömyys lisääntyy. Pienempi kulutus johtaa kansantalouden supistumiseen tai kasvun hidastumiseen. Kun verotulot vähenevät, myös valtiolla ja kunnilla on vähemmän varaa työntekijöiden palkkoihin. Työttömyys lisääntyy. Niinpä ei ole mikään ihme, että monien selvitysten mukaan (esim. tämä) veronalennusten nettovaikutus taloudelliseen kasvuun tai työttömyyteen on joko hyvin pieni tai jopa negatiivinen.

8. marraskuuta 2017

Sirpalefaktoja

Naomi Kein: Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto   | 

Sain vuosia sitten lahjaksi Naomi Kleinin hieman aikaisemmin ilmestyneen "No Logo" -kirjan. Se on tehokkaasti brändätty paketti kuuluisien brändien epäeettisyydestä ja globalisaation haittapuolista. Sen varsinaista faktasisältöä oli hankala löytää uuvuttavan detaljitauhkan seasta, joten "No Logo" oli niitä harvoja kirjoja, joka ei jäänyt hyllyyni, vaan annoin sen pois.

Aktivisti ja journalisti Naomi Klein on "No Logon" jälkeen tehnyt useita muitakin kirjoja, joista "Tämä muuttaa kaiken" ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Teos on laaja, yli 600-sivuinen, ja Kleinin muiden kirjojen tapaan sitä on helppo lukea, mutta vaikea omaksua.

Fossiilisten polttoaineiden uudet käyttöönottotavat aiheuttavat monenlaisia ympäristöongelmia. Vesisäröytyksellä pyritään öljyä ja maakaasua saamaan irti sellaisestakin maaperästä, jossa tavanomainen poraus ei toimi. Sopivasta maa-aineksesta tiristetään öljyä ja vuoria räjäytetään kivihiilen louhimiseksi. Kaikki tämä tehdään, jotta saataisiin fossiilisia materiaaleja polttoaineiksi, jonka seurauksena on ilmakehän päästöjen lisääntyminen ja ympäristön pilaantuminen. Yhtiöiden toimintaa ohjaa raha, ei moraali.

Uusiutuvat energianlähteet ja energiaa tehokkaasti käyttävät laitteet saattavat helpottaa tilannetta, mutta niiden käyttöön saaminen on kovin hidasta. Jotkut yrittäjät pyrkivät kehittämään keinoja lämpenemisen vähentämiseen niin, että ilmakehää muokataan levittämällä sinne sopivia aineita torjumaan auringon säteilyä. Näitä ratkaisuja ei ehkä koskaan tulla kokeilemaan, sillä niiden vaikutukset ovat epävarmoja ja arvaamattomia.

Uusien louhinta- ja porauskenttien sekä öljy- ja kaasuputkien perustamista on hidastettu tai estetty suoralla kansalaistoiminnalla, kun ne ovat loukanneet paikallisten ihmisten oikeuksia. Öljy-yhtiöihin voi vaikuttaa, jos yliopistot ja muut merkittävät osakkeenomistajat myyvät osakkeensa, mikä saattaa vähitellen laskea yhtiöiden arvoa ja ehkä johtajien palkkaa.

Käytännössä käyttökelpoisin tie olisi merkittävästi vähentää fossiilipolttoaineiden käyttöä. Ilmeisesti paras korvaava energianlähde on muuten kuin polttoaineiden avulla tuotettu sähkö. Aurinkokennot ovat nykyisin varsin kilpailukykyisiä sekä pienen että suuren mittakaavan sähköntuotannossa. Tuulisähkö voi joskus tuottaa muutakin kuin tukiaisia sijoittajille. Ydinsähkö on ilmaston kannalta hyvä ratkaisu; siitä luopuminen on hidastanut esimerkiksi Saksan siirtymistä pois fossiilienergiasta ja jopa lisännyt ruskohiilen polttamista (Klein kuitenkin kiittelee Saksan vaihtoehtoisia ratkaisuja hakevaa linjaa). 

Jo pitkään toistettu keino on kuluttaa vähemmän. Ongelmana on, että se vaatisi ihmisten muuttavan käyttäytymistään vastoin kaikkialta tulvivaa mainosrummutusta. Maailmanlaajuisesti kulutuksen vähentäminen ei juurikaan ole mahdollista niin kauan kuin niin monet jo valmiiksi kituuttavat toimeentulon alarajoilla.

Kirjaan on koottu valtavasti energiantuotantoon liittyvää sirpaletietoutta; yllä mainitut seikat ovat vain pieni osa kokonaisuudesta. Asioiden yhteyksien analysointi ja ymmärtäminen vaikuttavat jääneen jotenkin pinnallisiksi. Mistä on kysymys, mitä pitäisi tehdä, mitä kirjoittaja oikeastaan haluaa kertoa? Kirjan otsikot ovat lennokkaita, mutta niiden alla oleva teksti joko liittyy otsikkoon tai sitten ei. Kirjoittajan ajatus hyppää tämän tästä asiasta toiseen ja toistoa on turhan paljon. Kokonaiskuvaa kaipaava lukija joutuu rakentamaan sen itse sinne tänne hyppelehtivistä palasista.

Äärimmäisen tärkeää asiaa sisältävä teksti on laadittu viikkolehtimäisen viihdyttäväksi faktapohjaiseksi fiktioksi, jossa ilmiöitä esitellään suurelta osin ihmisten sanomisten ja sattumusten kautta. Asiasisällön omaksumista eivät yhtään helpota tekstiin liitetyt jutut kirjoittajan omista kokemuksista, jotka ulottuvat tiedonkeruutilanteista hänen lapsensaantiongelmiinsa. Tämäntyyppiset tekstit olisivat lyhyinä miellyttäviä lukea, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen kirjoittamistapa vain kiukuttaa.

26. joulukuuta 2015

Talousteoriat pähkinän­kuoressa

Sixten Korkman: Väärää talouspolitiikkaa

Kaikki aikaansa seuraavat varmaan tietävät Sixten Korkmanin: kohteliaita ja harkittuja mielipiteitä, aika virheetön ja vain aavistuksen suomenruotsalainen puhetapa. Tässä on kovasti Korkmania muistuttava kirja.

Aktiivisesti talouspolitiikkaa seuraavalle tämä teos saattaa olla helppo. Koska teksti ei suinkaan ole niin yleistajuista kuin mainos ja jotkut esittelyt väittävät, käyn valikoiden ja melko laajasti lävitse kirjan sisältöä ajatellen lähinnä niitä, joiden tiedot kansantaloustieteen historiasta ja perusteista ovat yhtä haalistuneita kuin itselläni.

Korkman esittää talouspolitiikkaan vaikuttavaksi sekä talousteorian että talousopin. Talousoppiin kuuluu myös monenlaisia moraalisia periaatteita, joita talousteoria ei ota huomioon. Talouspolitiikkaan liittyy siis sekä tiedettä että ideologiaa, joka ei kuitenkaan välttämättä suoraan näy tehdyissä päätöksissä.

Jo klassisen Kreikan filosofeilla oli käsityksensä hyvästä elämästä, mutta talouselämä eli kaikenlainen työnteko ja kaupankäynti kuului orjille ja palvelijoille, ei vapaille viisastelijoille. Nykyajan ajattelijat ovat analysoineet mm. tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta onnellisuuden lähtökohtana.

Ensimmäisenä varsinaisena talousoppina voi pitää 1500-luvulla alkanutta merkantilismia, jonka pyrkimyksenä oli saada valtiolle ja sen hallitsijalle mahdollisimman paljon jalometalleja ja muita rikkauksia. Tämän takia edistettiin vientiä monin määräyksin ja rajoituksin sekä suosittiin tuonnin kanssa kilpailevia kotimaisia yrityksiä tukiaisin ja tuontirajoituksin.

Klassinen ja uusklassinen teoria
Vielä nykyisinkin monet poliitikot ja muut maallikot tuntuvat kannattavan ns. klassisen ja uusklassisen talousteorian ajatuksia. Vaikka uusklassinen teoria poikkeaa hieman klassisesta, niiden vaikutus talouspolitiikkaan on samanlainen. Klassisen talousteorian perustajana pidetään 1700-luvulla elänyttä Adam Smithiä. Hänen pääteoksensa Kansojen varallisuus kritisoi merkantilismin periaatteita; Smithin mukaan kansojen varallisuus tarkoitti runsaiden jalometallivarojen sijaan runsasta kokonaistuotantoa ja kulutusmahdollisuuksia.

Kansojen varallisuuden merkittävimpiä ajatuksia oli näkemys, että talouden tuotantomäärät ja hinnat määräytyvät itsestään markkinoilla. Sellaisten tavaroiden hinnat pyrkivät nousemaan, joita haluttaisiin ostaa enemmän kuin niitä on tarjolla. Korkeat hinnat houkuttelevat tuottamaan enemmän, kunnes myytäväksi tarjottu määrä vastaa kysyntää. Tarjonta luo aina oman kysyntänsä, kunhan hinta on oikea. Vastaavasti, jos kaupaksi tarjotaan jotakin enemmän kuin mitä sitä haluttaisiin ostaa, sen hinta laskee ja tuotanto vähenee.

Klassisen talousteorian mukaan markkinat tasapainottavat myös työvoiman kysynnän ja tarjonnan ja täystyöllisyys toteutuu joustavien palkkojen ansiosta. Työttömyys on tällöin joko vapaaehtoista tai poistuu palkkojen alenemisen aiheuttaman työvoiman kysynnän kasvun kautta. Tuotannon ja työvoiman tarjonnalle on aina niitä vastaava kysyntä, jonka puute ei siten voi olla taloudellisen toimeliaisuuden rajoite. Houkutus työn välttämiseen tulee torjua pitämällä köyhien avustukset vähäisinä.

Klassisen teorian mukaan julkisten investointien lisäykset supistavat yksityistä kulutusta, jos julkiset investoinnit rahoitetaan veroja nostamalla. Jos investointeihin käytetään valtion ottamaa velkaa, korkotaso nousee ja yksityiset investoinnit vähentyvät (koska säästäminen on kannattavampaa kuin lainan ottaminen). Julkiset investoinnit eivät kuitenkaan vaikuta kokonaistuotantoon tai työllisyyteen, jotka ovat täystyöllisyyden tasolla joustavien palkkojen ansiosta. – Todellisuudessa nämä oletukset eivät tehtyjen selvitysten mukaan ole pitäneet paikkaansa.

Varsinkin palkkojen ja hintojen jousto-oletuksen vuoksi klassinen ja uusklassinen teoria vastaavat huonosti todellisuutta. Toinen klassisen taloustieteen heikkous on, että se olettaa tasapainottumisen tapahtuvan nopeasti, vaikka sopeutuminen todellisuudessa saattaa kestää hyvinkin pitkän ajan. Sekä hinnat, tuotantomäärät että palkat pyrkivät pysymään samoina mahdollisimman pitkään. Jos tasapainottuminen jätetään pelkästään markkinavoimien varaan, epätasapainon seurauksena on vuoroin ylikuumenemisen aiheuttamia kysyntäkuplia, vuoroin syviä lamakausia.

Monet maat – mm. Suomi – olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen sitoneet valuuttansa arvon kultaan. Se vakaannutti hintoja mutta helpotti laman leviämistä maasta toiseen. Syksyllä 1929 alkaneen lamakauden syystä ei vieläkään olla yksimielisiä, toiset korostavat markkinoita, toiset keskuspankkien kireää rahapolitiikkaa.

Keynesiläinen taloustiede
Työttömyys pysyi 1930-luvulla korkeana kaikkialla vuodesta toiseen ja lama loi maaperää Hitlerin valtaannousulle ja uudelle maailmansodalle. Suuren laman seurauksena mm. John Maynard Keynes menetti lopullisesti uskonsa markkinoiden itseään korjaavaan automatiikkaan. Keynesin teoria nojaa toisenlaisiin oletuksiin ihmisen käyttäytymisestä ja markkinoiden sopeutumisesta kuin uusklassinen teoria. Merkitystä on rationaalisuuden lisäksi mm. toisten matkimisella ("sopulikäyttäytymisellä") ja epävarmuudella. Talous ei sopeudu joustavasti kohti täystyöllisyyttä vaan voi jumittua pitkiksi ajoiksi korkeaan työttömyyteen, joka esimerkiksi Yhdysvalloissa oli suurimmillaan 26 % ja Saksassa 34 %.

Klassinen teoria piti oleellisena tavaroiden ja työvoiman tarjontaa, mutta Keynes käänsi näkökulman päinvastaiseksi korostamalla kokonaiskysynnän merkitystä: kysyntä luo tarjontansa ja määrää tuotannon tason. Tämä keynesiläisyyden ydinajatus lähtee käytännön havainnosta, että yritys ei voi myydä tuotteitaan, jos niille ei ole kysyntää. Yksittäinen yritys voi parantaa myyntiään alentamalla hintojaan, mutta jos kaikki toimivat näin, seurauksena on vain hintojen lasku, ei lisääntynyt kokonaismyynti.

Toisin kuin usein väitetään, lordi Keynes ei ollut asenteiltaan vasemmistolainen. Talousoppina keynesiläisyys korostaa toimimista tilanteen mukaan ja talouspolitiikan aktiivisuutta sen sijaan, että sitouduttaisiin noudattamaan tiettyjä sääntöjä esimerkiksi budjetin tasapainosta. Talousopin ydin on, että talouden toiminnan ja työllisyyden ylläpitäminen edellyttävät riittävää kotimaisen tuotannon kysyntää. Jos laman aikana rahapolitiikka – erityisesti korkotason pitäminen matalana – ei riitä, kokonaiskysyntää tulisi lisätä esimerkiksi julkisia investointeja lisäämällä. Laman oloissa näillä voi olla merkittäviä kerroinvaikutuksia, joka irrottaa talouden itseään ylläpitävästä pessimismistä. Julkisen talouden tasapainosta tulee kantaa huolta vasta talouden käännyttyä nousuun.

Monetarismi
Chicagon yliopiston Milton Friedman katsoi, että elvyttäminen voi nostaa talouden toimeliaisuutta, mutta pitkällä aikavälillä parantunut työllisyys korottaa palkkavaatimuksia ja sitä kautta inflaatiota. Jotta inflaatio pysyisi kurissa, pitäisi julkisen vallan hillitä talouden toimeliaisuutta supistavalla politiikalla, mikä nollaa elvytyksestä saadut hyödyt.

Monetarismi-nimi tulee Friedmanin korostamasta rahan määrän teoriasta, joka oli klassisen talousteorian kulmakiviä. Friedmanin mielestä "luonnollinen" tuotannon taso ja työllisyys riippuvat talouden tarjontatekijöistä. Kysynnän puute ei ole ongelma ja inflaatio riippuu rahan määrän kasvuvauhdista.

Julkistalouden investoinneilla on Friedmanin mielestä vain vähän elvyttävää tehoa, koska ne syrjäyttävät yksityisiä investointeja, kuten klassinen teoria väitti. Siksi rahan määrän säätely on suhdanteiden korjaamisessa tehokkaampaa. 

Monetarismi on nykyisin jokseenkin jäänyt syrjään käytännön talouspolitiikasta ja rahapoliittisena oppina sitä pidetään epäonnistuneena, vaikka esimerkiksi Euroopan Keskuspankin nykyinen politiikka siihen aika pitkälti nojautuukin.

Suomen talouspolitiikka 1990-luvulla
Suomen talouspolitiikka toisen maailmansodan jälkeen noudatti omaa linjaansa silloinkin, kun muualla Euroopassa jo sovellettiin Keynesin oppeja. Tasapainoisen budjetin politiikassa ei ollut tilaa suhdanteisiin vaikuttamiselle. Julkinen talouspolitiikka kiihdytti Suomen taloutta noususuhdanteessa ja supisti sitä entisestään laskusuhdanteessa, siis aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Suomen talouteen ei sovellettu myöskään klassista mallia, sillä sääntely oli yleistä. Jonkinlaisena talousoppina voisi pitää pääomien kasautumiseen nojautuvaa kasvuun pyrkimistä.

Suomen suuri 1990-luvun lama oli kotitekoinen pankkikiriisi, joka oli epäonnistuneen talouspolitiikan ratkaisujen seuraus. Aikaisempi tiukka valuuttasääntely purettiin 1980-luvulla mikä johti lainojen määrien kasvuun ja mm. asuntomarkkinoiden kuumenemiseen. Velkapääoman varassa sijoittaneet ajautuivat konkursseihin ja pankit joutuivat vaikeuksiin. Sijoittajat keinottelivat markkaa vastaan, lainojen korot nousivat ja yritykset joutuivat yhä suurempiin vaikeuksiin. Lisäongelmia aiheutui Neuvostoliiton romahtamisesta 1991, mikä lopetti monelle yritykselle tärkeän idänkaupan.

Syinä lamaan ja sen syvyyteen olivat huono pankkitoiminta, huono talouspolitiikka ja huono onni. Ongelmat eivät johtuneet ylipaisuneesta hyvinvointivaltiosta tai huonosti toimivista työmarkkinoista. Sen sijaan pankit eivät olleet varautuneet ongelmiin vaan päin vastoin vastustivat ylikuumenneen kilpailun sääntelyä. Talouspolitiikan kontolle voi laskea vakavimman virheen eli pääomaliikkeiden vapauttamisen ilman tarvittavaa säätelyä ja yleisen talouspolitiikan tukitoimia. Lamaa syvensi tarpeettomasti Holkerin ja Ahon hallitusten sekä erityisesti Suomen Pankin ajama vahvan markan doktriini.

Laman aikaiset leikkaustoimet vähensivät alijäämää mitättömän vähän, mutta olivat yhteiskunnan kannalta erityisen vahingollisia. Yritettiin myös palkkojen alentamista sopimuksen kautta, mutta onneksi se ei onnistunut, sillä se olisi vain huonontanut mm. velallisten vaikeaa asemaa. Kaikesta huolimatta melko pian, jo 1993, bruttokansantuote alkoi kasvaa, mutta lamasta jäi jäljelle sitkeä, aikaisempaa korkeampi työttömyys. Suomen lamaa eivät taittaneet valtiovaraiministeri Viinasen vaatimat menoleikkaukset, vaan hänen vastustamansa valuttakurssin heikentäminen, devalvaatio.

Globaali finanssikriisi ja Suomi
2000-luvun alussa ekonomistit alkoivat ajatella, että vakaa hintakehitys takaa myös vakaan talouskehityksen. Finanssipolitiikan eli julkisen kulutuksen piti olla vähäistä ja turvata julkisen rahoituksen kestävyys. Rakennepolitiikan tuli tähdätä markkinatalouden joustavoittamiseen. Työntekoa, yrittäjyyttä ja säästämistä pitäisi tukea kannustimin, esimerkiksi matalin veroin ja tulonsiirtojen vähäisyyden avulla.

Rahoitusjärjestelmää ei tulisi säädellä, ainoastaan yksittäisten rahoituslaitosten maksuvalmiutta ja vakavaraisuutta voitaisiin tarkkailla. Uskottiin, että tehokkaat markkinat eivät ajaudu kriisiin eikä rahoitusjärjestelmässä voisi syntyä koko kansantaloutta ravistelevia ongelmia.

Ehkä tärkein 2008 alkaneen finanssikriisin taustatekijä oli 1980-luvulla alkanut rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen säätelystä ja markkinoiden muuttuminen yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin ymmärrettäväksi. Pankit ja muut rahoituslaitokset pyrkivät yhä enemmän rikastuttamaan johtoaan ja omistajiaan ottamalla suuria riskejä. Jos riskinotto onnistuu, johto saa huikeat bonukset, epäonnistuminen saattaa johtaa työpaikan menetykseen ja kultaiseen kädenpuristukseen. Riskinotto on kannattavaa siksikin, että viranomaiset eivät hevin laske isoa pankkia kriisiin, vaan tukevat vaikeuksiin ehdoin tahdoin ajautunutta rahoitusyritystä.

Lamasta on vaikea päästä eroon esimerkiksi Suomessa, jossa yhteisvaluutta euro rajoittaa liikkumavaraa samalla tavalla kuin 1930-luvun kultakanta; 1930-luvulla eri valtiot alkoivat toipua lamasta sitä nopeammin mitä aikaisemmin ne luopuivat valuuttansa arvon sitomisesta kultaan. Toinen ongelma on tuonti ulkomailta: pelätään, että elvytyksen vaikutus heikkenisi, koska osa lisääntyneestä rahasta valuisi ulkomaille.

Missään tapauksessa valtiovallan ei pitäisi laman aikana ryhtyä merkittäviin menoleikkauksiin, kuten erehdyttiin tekemään 1990-luvulla. Ongelmana ei ole julkisen sektorin ylivelkaantuneisuus. Leikkausten vaikutukset valtion velkaantumiseen olisivat parhaimmassakin tapauksessa pienet ja leikkaukset saattaisivat vain syventää lamaa.

+++

Mikä sitten on väärää talouspolitiikkaa? Sitä ei Korkman kovin selkeästi ilmaise, sillä oikea ja väärä riippuvat paljolti katsantokannasta. Jos jokin talouspolitiikka on väärää, voi se olla oikeaa sellaisen mielestä, joka suhtautuu toisella tavoin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja esimerkiksi tulonjaon tasoittamiseen. Matalista veroista on toisille hyötyä, toisille pitkällä aikavälillä haittaa.

Talouspolitiikka voi olla väärää myös sen takia, että se vain ei toimi, ei korjaa oloja sellaisiksi kuin on tarkoitus. Esimerkiksi 2010-luvun Suomessa tarvittaisiin julkisen kulutuksen lisäämistä ja ehkä markkinatalouden joustavoittamista, mutta missään nimessä ei mitään sellaisia "säästöjä" joka pelkästään leikkaavat kansalaisten ostovoimaa. – Valitettavasti 2016 toteutettavat sosiaali- ja terveysalaan liittyvät ja muut suunnitellut viranomaispäätökset näyttävät johtavan juuri tällaisiin seurauksiin.

+++

Kirjan kieliasu ei vastaa normaalin asiaproosan vaatimuksia. Paikka paikoin vaivaa virkamiesmäinen kapulakieli, paikoin muuten monimutkaiset ilmaukset. Termejä ei avata (ainakaan niitä ensi kertaa käytettäessä), mutta nykyisin on onneksi helppo löytää oudon sanan merkitys internetistä. Huolimattomuus- ja kielivirheitä on tarpeettoman paljon, vaikka Korkman mainitseekin esipuheessaan että tekstin viimeistelyssä ovat auttaneet Otavan tietokirjojen toimituspäällikkö ja kustannuspäällikkö; myös pätevän kustannustoimittajan apu olisi ollut tarpeen.

17. kesäkuuta 2015

Makean veden taloustiedettä

Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia

Hinta määräytyy markkinoilla.
 Jos tuotteelle ei ole kysyntää,
 hinta laskee.
Tärkein syy tämän pamfletin kirjoittamiselle on esipuheen mukaan se, että Wahlroos oli tottunut kirjoittamaan päiväkirjaa ja häneltä oli materiaali loppumassa, koska hän kirjoittaa nopeammin kuin elää. 

Kirja sisältää  pankkiirin ajatuksia talouden toiminnasta ja kehityksestä. Wahlroos ilmoittaa johdannossa yhteiskuntien ja yhtiöiden organisointimuotojen olevan jaettavissa demokratiaan, markkinoihin ja hierarkiaan. Demokratia liittyy enemmistövaltaan, markkinoilla valta riippuu rahasta, kun taas hierarkia määrittää vallan yhtiöissä ja diktatuureissa.

Näitä organisoitumismuotoja Wahlroos alkaa selvittää kertomalla laveasti lähes 200 sivun verran omistusoikeuden ja modernin yhtiön synnystä, vapaasta vaihdannasta, demokraattisesta valtiosta ja Euroopan unionista. Lähemmäs ilmoittamaansa teemaa kirjoittaja pääsee tarkasteluissaan hierarkian merkityksestä yhtiöille sekä markkinoiden toiminnan tehokkuudesta.

Luku Markkinat vastaan demokratia? sisältää melko kiihkottomia ajatuksia siitä, miten markkinaperusteisilla toimilla voitaisiin kirjoittajan mielestä saada yhteiskunta toimimaan paremmin. Kirjan viimeinen luku Loppu enemmistön tyrannialle jatkaa varovaisella linjalla poliittisen sääntelyn haitallisuudesta liike-elämälle. Lukija alkaa jo ihmetellä, koska oikein kunnolla päästään luvun otsikkoon. Ja tuleehan se sieltä lopuksi: pateettinen lainaus pankkiiri Wahlroosin ja massamurhaaja Breivikin mielikirjailijan Ayn Randin Atlas Shrugged -kirjan tekstistä. Luvun kruunaa lause, jossa rinnastetaan demokratia ("enemmistön tyrannia") ja Stalinin verentahrima kauhu.

Kirjan teksti on enimmäkseen hyvää suomea, kiitos kääntäjän ja editoijan; käsikirjoitus on alkuaan kirjoitettu englanniksi. Ongelmat ovat esittämistavassa ja asiasisällössä, joista ei kohtuullisella toimittamisellakaan olisi saanut hyvää. Eniten lukijaa ehkä kiusaa lähes loputon erilaisten detaljien esittely, joka ei edistä luvun aiheen ymmärtämistä. Tai ehkä talouden toimintaan perehtyvän on nykyisin välttämätöntä tietää – paitsi mielenkiintoisia yksityiskohtia kaviaarin tarjonnasta – miksi ei kannata ostaa netistä 11 viinipullon erää. Toki muutkin taloudesta kirjoittavat ottavat mukaan käytännön esimerkkejä, mutta yleensä kurinalaisesti.

Markkinat ja demokratia liittyy löysästi taloustieteeseen, jota Wahlroos opetti muutaman vuoden 1980-luvulla. Tekstissä ei juurikaan viitata taloustieteilijöiden enemmistöön, joiden mielestä julkisen vallan tulee tarvittaessa puuttua talouden toimintaan, esimerkiksi elvyttämällä ja yrittämällä suitsia liiallista riskinottoa. Näinhän taloustiede ymmärretään mm. Yhdysvaltain itä- ja länsirannikon yliopistoissa. Sen sijaan kirjoittaja on valinnut sitaattinsa ja referoitavansa lähes pelkästään sääntelyä vastustavien ekonomistien piiristä, joita on varsinkin Yhdysvaltain sisämaan yliopistoissa. 

Näistä käsityksistä talousnobelisti Paul Krugman käyttää leikillistä nimitystä "makean veden" taloustiede. Makean veden taloustiede syntyi Krugmanin mukaan 1970-luvulla yritettäessä rakentaa makrotalouden matemaaattista mallia käyttäen mikrotalouden käsitteitä. Saatettiin esimerkiksi olettaa absurdisti, että työllisyyden väheneminen taantuman aikana johtuu työntekijöiden vapaaehtoisesta päätöksestä pitää vapaata, kunnes olot paranevat. Makean veden taloustieteilijöiden mukaan taloutta ei pidä säännellä, sillä teoreettisissa malleissahan markkinat toimivat aina täydellisesti ja talouskriisit ovat joka kerran poikkeuksellisia erikoistapauksia – vaikka ne toistuvatkin samankaltaisina muutamien vuosien välein.

Kirjoittaja esittelee maita, joissa talous on kasvanut nopeasti silloin kun markkinoita ei ole säännelty. Talouden kukoistukselle on toki muitakin syitä, mutta näihin ei kirjassa puututa. Esimerkiksi Neuvostoliiton poikkeuksellisen korkea elintaso Stalinin viime vuosina 1950-luvun alussa johtui lähinnä sodan häviäjävaltioista saaduista sotakorvauksista; markkinoiden vapauttamisesta ei silloin ollut puhettakaan. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa monissa Länsi-Euroopan maissa markkinoiden sääntelyä kyllä vähennettiin, mutta taloutta kasvattivat nimenomaan siirtomaiden raaka-ainevarat. – On syytä olettaa, että kansantalouden tehokkuus riippuu käytännössä ihmisten suhtaututumisesta taloudelliseen toimintaan, ei niinkään maan sosialismista tai kapitalismista tai markkinoiden sääntelystä, kuten kirjassa annetaan ymmärtää.

Wahlroos ei juuri arvosta julkisen vallan aktiivista roolia taantuman vaikutusten lieventämiseksi. "...kysynnän ruiskeet vain hupenivat korkeampaan inflaatioon ... ja stagflaatiosta tuli normi." (s. 18) Tällaisia lausumia ei voi pitää edes normaalina liioitteluna; viime vuosikymmeniltä tunnetaan vain muutama harva stagflaatiotapaus eli inflaation ja taantuman samanaikainen esiintyminen jossakin maassa. Käsitellessään omistaan poikkeavia näkemyksiä kirjoittaja ei muutenkaan kaihda esittää epä-älyllisiä ilkeyksiä ("suuri taka-askel" ym.), joita ei pitävästi perustella. Ilmeisesti perusteluksi riittää tarpeeksi monta toistoa.

Markkinat ja demokratia esittelee joidenkin hellimän ideologian markkinaperusteisen yhteiskunnan tehokkuudesta. 1980-luvulla Yhdysvalloissa aloitetun liberalisoinnin tulokset ovatkin olleet hyväksi maan rikkaimmalle 1 %:lle, mutta muille sääntelyn purkamisesta on ollut seurauksena vain elintason nousun hidastuminen sekä ajoittain toistuvat kriisit ja taantumat.

16. maaliskuuta 2015

Järkeä laman hoitoon

Paul Krugman: Lopettakaa tämä lama nyt!

Talousnobelisti Krugmanin 2012 ilmestyneen kirjan sanoma päättäjille on yksinkertaistettuna tämä: Jos halutaan saada lama loppumaan, on kansantalouden kysyntä saatava nousuun. Lamat yleensä johtuvat siitä, että on tapahtunut jotakin, joka estää yrityksiä investoimasta ja yksityisiä kuluttamasta. Hyödykkeet eivät käy kaupaksi ja työttömyys kasvaa. Ainoa taho, joka tällaisessa tilanteessa pystyy kasvattamaan kysyntää, on julkinen valta – valtio ja kunnat. Yhdysvalloissa tämä toimi 1930-luvulla ja loppujen lopuksi myös 2010-luvulla.

Sen sijaan Euroopassa – kuten myös laajalti Yhdysvalloissakin – poliitikot tuntevat suurta epäluuloa elvytykseen eli kysynnän kasvattamiseen julkisen vallan toimin. Euroopan keskuspankin nykyinen operaatio Euroopan talouden piristämiseksi perustuu Milton Friedmanin monetaristiseen teoriaan, jonka mukaan suhdanteita pitäisi säädellä rahavarannon määrää muuttamalla; tosin Friedman itsekin on joutunut myöntämään, että hänen ideansa ei toimi käytännössä. Antamalla pankkien käytettäväksi satoja miljardeja euroja toivotaan, että pääoma vähitellen löytää käyttäjänsä ja sitä kautta parantaa taloustilannetta. Euroopan talousongelmien perussyy ei kuitenkaan ole pääomien vähäisyys, vaan eri maiden talouksien epätasapaino. Saksa on pyrkinyt jatkuvasti ylijäämäiseen vaihtotaseeseen, mikä on vastaavasti johtanut varsinkin Etelä-Euroopan maiden vaihtotaseen alijäämään. Se mikä on yhdelle valtiolle tuloa, on toiselle valtiolle menoa.

Brittiläisen liberaalin taloustieteilijän John Maynard Keynesin (1883–1946) suhdannevaihteluiden analyysi on ollut vuosikymmeniä kansantaloustieteen tutkijoiden ja opettajien työkaluna niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Työttömyys pyrkii lisääntymään, jos yleinen kysyntä on pieni, eli myytäviä hyödykkeitä ja investointitavaroita ei osteta. Sen sijaan, jos suhdanteiden heiketessä julkinen valta käyttää rahaa esimerkiksi teiden rakentamiseen ja tulonsiirtoihin, se lisää ihmisten käytettävissä olevia varoja ja sitä kautta yleistä kysyntää, mikä piristää koko taloutta.

Pahin virhe, minkä julkinen valta voi laman aikana tehdä, on vähentää säästöillä omaa kulutustaan, sillä se johtaa laman syvenemiseen entisestään, mistä voi seurauksena olla pakko ottaa lainaa entistä enemmän. Oikea aika säästöille, velkojen maksulle ja ns. "rakenteellisille uudistuksille" – mitä niillä kulloinkin tarkoitetaankin – on nousukausi, ei suinkaan lama.

Keynesin itsensä konservatiivisena pitämä suhdanneteoria ei ole mitenkään äärivasemmiston leikkikalu; vasemmistossa luotettiin marxilaiseen taloustieteeseen ja oikeisto uskoi klassisen ja uusklassisen taloustieteen teoreettisiin malleihin. Tähän mennessä kertyneiden kokemusten valossa pidetään selvänä, että Keynesin teoriaan perustuvat toimet pystyvät oikaisemaaan kriisiin joutuneen kansantalouden paremmin kuin esimerkiksi viime aikoina muotiin tulleen monetaristisen teorian mukaiset toimenpiteet.

Kansainvälisen valuuttarahaston tutkijat ovat selvittäneet säästöpolitiikan vaikutuksia kehittyneissä maissa vuosien 1978 ja 2009 välillä. Heidän johtopäätöksensä tutkituista 178 tapauksesta oli, että säästöpolitiikkaa seurasi talouden supistuminen ja entistä suurempi työttömyys. Sen sijaan silloin, kun julkinen valta lisää kulutustaan, myös muu talous kasvaa ja työllisyystilanne paranee. Krugmanin omat esimerkit ovat lähinnä puolustushankintojen vaikutuksista yleiseen taloustilanteeseen eri aikoina ja eri paikoissa. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain sotateollisuuteen kulutetut rahat aiheuttivat melko vähän kasvua, koska yksityistä kulutusta rajoitettiin tiukasti. Rauhanajan oloissa julkisella kulutuksella on ollut paljon isompi merkitys; on laskettu, että nykyoloissa on julkistalouden yhden dollari kuluttaminen kasvattanut tuotantoa puolisentoista dollaria.

Krugman käsittelee kirjassaan monia käsityksiä, joita on esitetty julkisen vallan elvytystoimia vastaan ja osoittaa ne virheellisiksi selkeästi ja kansantajuisesti perustellen. Tällaisia ovat mm. ajatus, että laman syynä ovat suuret rakenteelliset epäkohdat, joihin kysynnän piristäminen ei vaikuta. Tai että useimmilla työttömillä ei ole nykyajan työmarkkinoilla tarvittavia taitoja ja tietoja. Tai että työttömyyden kasvu johtuu siitä, että työntekijät jäävät vapaaehtoisesti kotiin odottelemaan aikojen paranemista. Tai että maan vaikeuksien syynä on se, että kansantaloutta rasittaa tuloihin nähden liian suuri velka ja tilanne paranee vain vähentämällä kulutusta ja maksamalla velat pois. Krugmanin mielestä tämäntapaisten ajatusten esittäjä ei ymmärrä kansantalouden toimintaa.

Mistä ihmeestä sitten johtuu poliitikkojen takertuminen tehottomiin lamanhoitokeinoihin, jos kerran on osoitettu, että julkisten menojen kasvattaminen laman aikana selvästi parantaa talouden tilaa? Krugmanin mukaan Yhdysvallat päätyi 2008 alkaneeseen lamaan vuosikymmeniä harjoitetun huonon talouspolitiikan takia. 1980-luvulla alettiin purkaa pankkien toiminnan rajoituksia ja muutettiin säädöksiä muutenkin firmoja ja superrikkaita suosiviksi. Niinpä 1980-luvulta lähtien kaikkien ihmisten tulojen keskiarvo on noussut selvästi vähemmän kuin aikaisempina vuosina, kun taas parhaiten ansaitsevan yhden prosentin tulot lähtivät Reaganin presidenttikaudella räjähdysmäiseen nousuun. Ylimmän prosentin osuus kaikista nettotuloista nousi 7,7 prosentista 17,1 prosenttiin, mikä tarkoitti kaikkien muiden ihmisten tulojen jäämistä lähes 10 % pienemmiksi. Tuloerojen kasvu ei tosin ollut kriisin tärkein aiheuttaja, mutta se kuvastaa yleistä ajattelun henkeä, jossa varoitusmerkkejä ei huomata tai niihin ei reagoida. Rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien suunnattomaan rikastumiseen liittyi myös sellaisen ilmapiirin leviäminen, joka lamautti päättäjien kyvyn tehokkaisiin vastatoimiin kriisin puhjetessa.

Rikkailla ja vaikutusvaltaisilla on erittäin tehokkaat keinot muokata yleistä mielipidettä. Rikkaimmalle yhdelle prosentille – tai promillelle – on edullista vähentää kaikenlaista julkisen vallan kulutusta ja sitä kautta alentaa verotusta. Loppujen lopuksi säästöpolitiikassakin on kysymys tulonjaosta, vaikka motiivit pyritään piilottamaan muiden käsitteiden alle.

Krugmanin kirja antaa havainnollisen kuvan kansantalouden hoitamiseen kohdistuvasta systemaattisesta lobbauksesta ja painostuksesta. Se ei kuitenkaan ole varsinainen makrotaloustieteen oppikirja; sellaiseksi se on hieman liian poleeminen ja nykyhetken tapahtumiin sitoutunut. Se käsittelee pääosin Yhdysvaltoja mutta esittelee myös eurokriisiä ja sen huonosti onnistuneita hoitokeinoja. Tätä aihetta on Timo Harakka käsitellyt perusteellisemmin omassa kirjassaan "Suuri kiristys" paljolti Krugmanin hengessä.

6. tammikuuta 2015

rotasta tuli rahayksikkö

Don DeLillo: Cosmopolis

"Uni jäi tulematta yhä useammin, ei enää kerran tai kaksi vaan neljä viisi kertaa viikossa. Mitä hän teki silloin? Hän ei lähtenyt pitkälle kävelylle avautuvaan aamuun. Hänellä ei ollut läheistä ystävää jota olisi voinut häiritä puhelinsoitolla. Mitä hän olisi sanonutkaan? Kyse oli hiljaisuuksista eikä sanoista."

Cosmopoliksen ensimmäiset lauseet määrittävät 28-vuotiaan Eric Packerin tilanteen. Hän on luonut hyvin menestyneen sijoitusyrityksen mutta sekä omat että sijoittajien rahat ovat hävinneet taivaan tuuliin valuuttakeinottelussa.

Mitään ei ole tehtävissä eikä Packer tiedä mitä haluaa. "Sitten hän tiesi. Hän halusi leikkauttaa tukkansa." Packer lähtee 104 miljoonan dollarin kolmikerroksisesta pilvenpiirtäjähuoneistostaan ja istuu kadulla päivystävään pidennettyyn limousiininsa, jota turvallisuuspäällikkö ja kaksi henkivartijaa seuraavat jalan. Lahjakas, tehokas ja häikäilemätön Eric Packer puhuu yhä alaisilleen tyhjää, viisaalta vaikuttavaa valtapuhetta, muille lähes normaalisti. Huippuvarusteltu auto on hänen toimistonsa, johon hänen ihmisensä poikkeavat ja josta hän itse välillä lähtee hotelliin, kirjakauppaan tai kahvilaan tapaamaan milloin rakastajatartaan, milloin juuri vihittyä vaimoaan.

New Yorkissa voi liikkua myös taksilla. Silloin, kuten Packerin vaimo Elise on huomannut, voi oppia maantietoa kysymällä kuljettajilta, mistä he ovat kotoisin. Eric Packerin mielestä taksikuskit ovat kotoisin kauhusta ja epätoivosta.

Kauhu ja epätoivo on pikemminkin Packerin ja koko Wall Streetin keinotteluvaltakunnan kotimaa. Packerin epäonnistumisen aiheuttamat pankkien vaikeudet leviävät ja pahempaa pelätään. Rahamaailman vastainen mielenosoitus on ottanut teemakseen rotan, joka olisi yhteiskunnan luhistuttua ainoa toimiva rahayksikkö. Mielenosoituksen lähelle osunutta autoa spreijataan ja kolhitaan ja se on lopulta kuin Packerin romahtaneen rahaimperiumin symboli. Packer näkee polttoitsemurhan, jossa oleellisinta hänestä on, että se on aikaisempien plagiaatti.

Tyhmänrohkea riskinotto jatkuu, Packer poistuu panssaroidun autonsa ja henkivartijoidensa turvasta hakemaan yhä uusia elämyksiä, uusia vaaroja. Irtisanottu alainen on linnoittautunut purkutaloon aseineen ja ilmoittanut aikeistaan Packerin turvayksikölle. Benno Levinin tunnustukset -otsikoidut muutaman sivun katkelmat tuovat esiin yhden puolen Eric Packerin tekojen vaikutuksista. Keskustelut Levinin kanssa paljastavat Packerista myös hivenen ihmistä keinottelijan kuoren alta.

Cosmopolis antaa lohduttoman kuvan aikamme kyynisestä sijoitustaloudesta, jonka häiriöt välillisesti tuhoavat miljoonien ihmisten työpaikat, toimeentulon ja kodit. Tapahtumat on ajoitettu kevääseen 2000 ja vaikka kirja julkaistiin 2003, se ennusti viiden vuoden kuluttua Yhdysvalloissa toteutuneen romahduksen. Vuoden 2008 kriisi ei saanut alkuaan valuuttakeinottelusta, mutta romahduksen liipaisseella alkusyyllä ei sinänsä olekaan merkitystä. Jos tämä kirja olisi ollut totta vuonna 2000, seuraukset todennäköisesti olisivat olleet samat kuin 2008. Sijoitustalouden luontaisen epävakauden takia romahdukset voivat seurata toisiaan koska tahansa.

Eric Packerin ja muiden pikavoittoja metsästävien toiminta on monin verroin tuhoisampaa kuin nykykirjallisuuden toisen investointipankkiirin, American Psychon Patrick Batemanin. Packerin jäljet näkyvät laman välityksellä koko yhteiskunnassa eikä hänellä ei ole mitään illuusiota omasta moraalistaan: "Ensin minä varastin ne rahat ja sitten hukkasin ne."

Don DeLillon kirjoittamistapa on tiivistä ja täsmällistä, lauseet lyhyitä ja selkeitä. Ihmisten ajatuksista kerrottaessa ei mennä tunteisiin, mutta tunteet näkyvät siinä miten he toimivat.

Lisää DeLilloa: Valkoinen kohina

14. toukokuuta 2014

Pois pankkikriiseistä


Timo Harakka: Suuri kiristys

Timo Harakka käy kiivaasti viime vuosien talouskriisin hoitotavan kimppuun. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja se on helppo mieltää ikään kuin televisio-ohjelman käsikirjoitukseksi. TV-kommentaattori tässä latelee kirpeitä totuuksia vasten katsojan naamaa ja katsoja myötäilee: joo, noinhan se on. 

Kirjan näkökulma on enemmän journalistin kuin taloustieteilijän ja pääpaino on pikemminkin päätösten ja seurausten ristiriitojen esittelyssä kuin pankkikriisin syiden analysoinnissa.

Me, jotka olemme opiskelleet kansantaloustiedettä vuosikymmeniä sitten, tunnemme suhdannetalouden perussäännöt: kun taantuman aikana yksityinen kysyntä laantuu, on julkisen vallan huolehdittava kokonaiskysynnästä ja työllisyydestä. Taloutta elvytetään tarvittaessa julkisilla investoinneilla ja velkaantumalla. Velka sinänsä ei huoleta velanantajia jos maan talous on kunnossa. Nousukauden aikana talouden kiihtymistä jarrutetaan korottamalla veroja ja lyhennetään valtionvelkaa. Tällä tavoin on onnistuneesti autettu esimerkiksi Yhdysvaltain taloutta toipumaan viimeisimmästä talouskriisistä.

Tätä brittiläisen taloustieteilijän J. M. Keynesin esittämää periaatetta ei ole koskaan pystytty osoittamaan virheelliseksi, vaikka 1970-luvulta lähtien uusliberalistiset ekonomistit ovat esittäneet, että markkinoiden kysyntä ja tarjonta riittävät tasapainottamaan kansantalouden. – Toisaalta joku on kirjoittanut, että täysin säätelemättömän markkinatalouden tasapaino on samanlainen kuin kärjellään seisovalla kynällä. Mahdollisimman vähään sääntelyyn kuitenkin pyritään, koska se mahdollistaa suuret spekulatiiviset voitot sellaisille, jotka voivat ja osaavat käyttää rahamarkkinoita hyväkseen.

Suomessa tällaista keynesiläistä suhdanteiden hoitoa on harvoin edes yritetty. Kun ulkomaankauppa on käynyt huonosti, on ongelma hoidettu devalvaatiolla ja kun taloudessa on mennyt hyvin, kaikki ovat napanneet kakusta sen minkä ovat kyenneet. Harakka mainitsee kuitenkin esimerkkinä pari viime vuosien "keynesläistä" valtiovarainministeriä: Sauli Niinistö piti aikanaan valtion kukkaronnyörit tiukalla lievän nousukauden aikana ja taantumassa Jyrki Katainen kevensi verotusta, kuten kunnon uusliberalistin tuleekin; verotuksen keventäminen on vain kovin tehoton elvytyskeino muihin mahdollisuuksiin verrattuna.

Kun Kreikan iso velkataakka tuli lehtien otsikoihin, Euroopan Unionin komissio sai erinomaisen tilaisuuden soveltaa käytäntöön raa'an talousliberalismin oppeja. Toki pehmeämpiäkin vajeen vähentämiskeinoja olisi voinut käyttää, mutta nyt haluttiin toisaalta antaa opetus velkaantumisen seurauksista, toisaalta varmistaa saksalaisten ja ranskalaisten pankkien suunnattomat saatavat kreikkalaisilta yrityksiltä ja pankeilta. Teoreettiseksi perusteluksi talouden ankaralle kiristykselle keksittiin Alberto Alesinan lanseeraama käsitekummajainen "laajentava supistaminen". Teoria, että julkisen talouden supistaminen toisi mukanaan taloudellista kasvua, osoitettiin pian perustuvan tietojen virheelliseen tulkintaan. Julkistaloutta kuitenkin kiristettiin Kreikassa ankarasti, mikä johti ennenkokemattomaan lamaan. 

Toinen EU:n komission virhe oli huomion kiinnittäminen julkiseen talouteen koko kansantalouden sijasta. Kreikan velkaantuminen esitettiin julkisen sektorin aikaansaamana, vaikka pahimmin olivat velkaantuneet pankit ja muut yritykset. Toisaalta joidenkin pankkien velat kyllä siirtyivät kiristyksen aiheuttaman taantuman myötä julkisen sektorin vastuulle, aivan kuten 1990-luvun Suomessa.

Tietysti menojen sovittaminen tuloihin on välttämätöntä, mutta on myös pehmennettävä työttömiksi, varattomiksi tai kodittomiksi jäävien ihmisten hätää. Puhutaan jatkuvasti myös rakenteellisista uudistuksista, jotka tarkoittavat eläkeiän nostoa, suojattomampia työmarkkinoita ja sosiaalietujen pysyvää alentamista. Sillä ei suinkaan tarkoiteta mitään sellaisia muutoksia, jotka parantaisivat kansantalouden kilpailukykyä, kuten esimerkiksi panostusta koulutukseen, innovaatioihin ja jalostusasteeseen. 
– Takavuosilta muistamme, että suomalaisen työntekijän suojaton asema saksalaiseen kollegaansa verrattuna ei tuonut Suomeen yhtään lisää työpaikkoja, vaan päin vastoin lisäsi työttömyyttä: monikansallisessa yrityksessä irtisanottiin saksalaisten sijasta suomalaisia. Nyt Saksassakin on heikennetty irtisanomissuojaa, joten eroa ei enää juurikaan ole.

Euroopassa on yhteinen valuutta, mutta muuten valtioiden taloudet ovat erillisiä. Tällainen järjestelmä on ajan oloon kestämätön, sillä koska tahansa voi jokin valtio joutua vaikeuksiin, joista aikaisemmin olisi päässyt eroon melko helposti valuutan devalvoinnilla. Harakka esittää ratkaisuksi Euroopan talouden jatkuviin ongelmiin talousnobelisti Krugmanin tavoin valtioiden talouksien kiinteämpää kytkentää. Se olisi talouden ja hyvinvointirakenteiden säilymisen kannalta järkevää, mutta voi tuskin toteutua kovin pian – valitettavasti tai onneksi.

14. tammikuuta 2014

Työtä ja pääomaa

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia

Suomen historian professorin Juha Siltalan "lyhyt historia" on melkoinen mammutti, lähes 900 sivua pikkutietoutta työn ja pääoman ristiriidoista. Kirja on toisaalta hyvin helppolukuinen, mutta toisaalta todella vaikea siinä mielessä, että eri lukujen keskeisistä teemoista ei oikein tahdo päästä perille, kaikki on samanlaista detaljista toiseen vaeltelua. Kirjasta on myös hankala löytää selkeästi ilmaistua syytä tähän työelämän alamäkeen. Tai ehkä kaikki tietävät miksi asiat ovat kuten ne ovat. –Onkohan niin, että suurien linjojen analysoinnin korvaaminen kuvailulla on jotenkin ominaista juuri historioitsijoille?

Suomalainen raha ei enää tarvitse suomalaisia työntekijöitä: suomalaisten firmojen työpaikoista on jo 36 % ulkomailla ja osuus lisääntynee. 1990-luvulla liikevaihto kasvoi 60 %, voitot kuusinkertaistuivat, työn tuottavuus ja kokonaistuottavuus kasvoivat, mutta investointeja ei tehty. Pääsyynä investointien vähyyteen on ollut Suomen talouden entisen selkärangan, puu- ja metalliteollisuuden, vähittäinen hiipuminen. Takavuosilta muistamme, että Suomen teollisuuden alasajon aiheutti nimenomaan ylituotanto. Esimerkiksi suomalaisia paperitehtaita ei enää tarvittu, kun (osin Suomessa tehdyillä paperikoneilla) paperia valmistettiin ulkomailla enemmän kuin sille oli käyttöä.

"Uudessa taloudessa" tuotteet ja niiden tekeminen ovat toissijaisia pikavoittoihin nähden. Usein parhaiten ovat menestyneet sellaiset yritykset jotka joustavasti etsivät uusia toimintatapoja vanhan, tuotteiden valmistukseen liittyvän toiminnan tilalle. Moderneissa yrityksissä tavaroiden tuotanto ja ihmisten pitäminen työssä on toissijaista, voittoja metsästävien mielestä jopa haitallista osinkojen kertymiselle.

Investointiensa tuotosta huolestuneet huutelevat kentän laidalla, että työuria ja työviikkoa tulisi pidentää sekä lomia lyhentää; ikään kuin tätä kautta saavutettava tuotannon lisääntyminen mitenkään ratkaisisi juuri ylituotannosta aiheutuneen kriisin. Viime vuosina on ollut muodikasta puhua julkisen talouden ongelmista, joka sekin pitäisi ratkaista työuria pidentämällä. Tehokkaammasta ratkaisusta, eli verotuksen valikoivasta tiukentamisesta, ei uskalleta puhua, koska se muka karkottaisi yritykset ulkomaille.

Hyvin harvat yritykset ovat loppujen lopuksi siirtyneet maasta pois verotuksen takia. Huonosti pärjäävä yritys on huonosti pärjäävä yritys ulkomaillakin. Suomi on jo nykyisellään kansainvälisessä vertailussa yrityksille erittäin hyvä maa. Yritysten ongelmat johtuvat muista seikoista kuin verotuksesta. Itse asiassa verotuksen turvin on luotu kattava koulutus, joka tuottaa yrityksille hyvin peruskoulutettua työvoimaa. Verotus takaa oikeudenmukaisen sosiaaliturvajärjestelmän, mikä muun ohessa parantaa monikansallisten yritysten arvostamaa olojen rauhallisuutta ja yleistä turvallisuutta. Verotuksen tuotolla kustannetaan yrityksille välttämätön toimiva tiestö, jne. jne.

Tärkeänä syynä monelle yhteiskunnan kielteiselle ilmiölle on se, että yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoja sen omistajille. Parhaiten voittoja tuottavat sellaiset yritykset, joiden johdolle on annettu voittojen kasvattamiseen tähtäävät tavoitteet ja tavoitteiden saavuttamisesta maksetaan tuntuvat edut. Tulot eivät riipu osaamisesta ja ahkeruudesta, vaan osakkeiden hinnan kehityksestä ja tuotannontekijöiden leikkaamisesta. Yhtön menestystä pidetään johdon ansiona, kun taas työntekijät ovat ennen kaikkea kustannuserä.

Hyvin menestyvä yritys ei välttämättä ole hyvä työntekijöilleen, usein päin vastoin. Yrityksen tavoitteisiin ei juuri koskaan kuulu vastuu ihmisistä tai ympäristöstä. Jos tavoitteena on yrityksen toiminnan tehostaminen, siihen pääsee helpoiten työntekijöiden määrää vähentämällä. Yrityksen ei tarvitse kantaa huolta siitä, mistä erotetut työntekijät saavat ruokansa ja asuntonsa.

Poliitikot ovat viime vuosina tarkoituksellisesti pyrkineet kasvattamaan yritysten osuutta kansantulosta, koska on toivottu että investoinnit ja työllisyys siitä vauhdittuisivat. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan raha on sijoitettu osakkeisiin, finanssi-instrumentteihin ja kiinteistökupliin. Jotta investoinnit kannattaisivat, tuotannolla täytyisi olla ostajia. Jos ihmisten käytettävissä oleva raha vähenee, on turha toivoa investointienkaan kannattavuutta.

Eriarvoisuuden kasvua on pidetty hintana sille, että hyvinvointia tihkuu myös keski- ja alaluokille. Tämä ei enää vuosikymmeniin ole pitänyt paikkaansa esim. Yhdysvalloissa, jossa 1980-luvulta lähtien vähiten ansaitsevien toimeentulo alkoi huonontua ja keskiluokkakin köyhtyi 1990-luvulla. Näyttää siltä, että tähän ollaan joutumassa myös Suomessa. Pyrkimys sijoittajien toimintaympäristön parantamiseen keinolla millä hyvänsä on osoittautunut "kuolemanlaakson tieksi".