Mopo hukasa

Katja Kettu: Kätilö

Vaimo oli jättänyt kesken Katja Ketun Kätilön lukemisen ja toi sen minulle. Ei ollut millään pysynyt henkilöiden, paikkojen ja tapahtumien perässä. Aloin lukea Kätilöä heti saatuani edellisen kirjan pois alta, sillä olin utelias katsomaan, minkälaisen kirjan tämä sympaattiselta vaikuttava, monissa mainoksissa poseerannut kirjailija, kolumnisti ja ohjaaja on tehnyt.

Kirjan suojapaperin mukaan tekijän kieli on omaa luokkaansa. Olen samaa mieltä. Katja Ketun kieli ei kuitenkaan ole omaa luokkaansa samalla tavalla kuin vaikkapa Juha Seppälän, Ernst Hemingwayn tai F. E. Sillanpään selkeä ja johdonmukainen kieli. Tekstin normaalista poikkeava sanasto ja rakenne voivat tehdä kirjasta keskinkertaista paremman, mutta ei välttämättä.

Ensimmäiseksi Kätilöä lukiessa karvat nousevat pystyyn kerronnan hyppelehtimisen takia. Kirja muistuttaa kaukaisesti esimerkiksi Mario Vargas Llosan Vihreää taloa. Vargas Llosa on käyttänyt aikatasojen sekoittamista kuvaamaan tapahtumien kerrostumista ihmisen mieleen niin, että ajankohta voi vaihtua edestakaisin jopa perättäisissä virkkeissä. Toistaiseksi en ole päässyt selville, mihin Kätilössä hyppelehtimisellä on pyritty. Tietysti ajankohdan muuttuminen odottamatta joksikin toiseksi, joko eteen- tai taaksepäin, luo tekstiin jännitteitä ja valottaa mutkan takaa sitä, miten aikaisemmin kerrottuun kohtaukseen on tultu. Tästä huolimatta Kätilön rakenne vaikuttaa siltä, kuin lyhyet luvut – alkua ja loppua lukuunottamatta – olisi heitetty ikkunasta ulos ja sitten koottu yhteen satunnaisessa järjestyksessä. Ylimääräisenä jalkakamppina on kirjassa vielä käytetty ainakin kahta eri nimeä tai nimitystä miltei kaikista henkilöistä.

Suomalaisen naisen hullu rakkaus hulluun suomalais-saksalaiseen SS-upseeriin jossain määrin oikeuttaa Kätilön kielen, joka pulppuilee paikka paikoin hurjana. Vaikka kirjan pohjana ovat tositapaukset Petsamossa ja Ruijassa 1944–45, voi kovasti epäillä, että kaikki kirjassa kuvattu olisi kaatunut yhden ihmispolon niskaan. Tarina on tärkeä ja jo sellaisenaan dramaattinen, mutta tapahtumien dramatiikka tukehtuu kirjan ylidramaattisen muodon alle. 

Kätilö on tehty päähenkilön kirjoittamien ajatusten muotoon. Ajatukset ovat monesti aikaansa edellä, niissä seikkailevat traagisessa sekasorrossa niin mopot, sukkahousut kuin transistoriradiotkin, jotka kaikki ovat tulleet meidän muiden tietoisuuten vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Sympaattista paikallisväriä antavat ihmisten puheet hoon päältä ja monet muut lappilaisen muodon saaneet sanat, kuten 'tyär' ja 'hukasa'. Toisaalta kirjassa on vetävästi kirjoitetun tekstin seassa turhan paljon epäloogisuuksia, kummallisuuksia ja väärinymmärryksiä. Näistä moni löytää ihmeteltävää, kuten 150 hg eli 15 kg painava vastasyntynyt. Ja mikähän ihme on lampun petroolisydän? Monin paikoin kirjassa käytetään sanaa 'kiveliö' ikään kuin se olisi kivikon synonyymi. Ei se ole.

Tunnelmien ja henkilöiden ajatusten kuvaukset on kirjoitettu hyvin. Kaiken kaikkiaan Kätilö on kelpo kirja, mutta olisi tarvinnut tiukempaa toimittamista. Suomessa on kuitenkin käytäntönä, että kaunokirjallisuuden toimittaminen rajoittuu lähinnä kirjailijan tukemiseen ja konsultointiin; silti jonkinlainen laaduntarkistus olisi saattanut tehdä Kätilöstäkin sellaisen, ettei se tämän tästä nostaisi nipottavan lukijan adrenaliinitasoa. Ehkä toimittaja on tällaista yrittänytkin, mutta ei ole saanut tahtoaan lävitse, mistäpä tuon tietää.

Kustantaja on kyllä sijoittanut tähän kirjaan ilmeisesti enemmän kuin mihinkään toiseen viime vuonna ilmestyneeseen fiktionimikkeeseen. Rahojen pistäminen kirjailijan brändin rakentamiseen ja muuhun mainostamiseen ei valitettavasti yhtään hyödytä kirjan lukijoita.