Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvaus. Näytä kaikki tekstit

7. tammikuuta 2025

Uusi kamera v 2.0

Keväällä 2012 teki niin paljon mieli uutta kameraa, että retkahdin ostamaan Panasonic Lumix DMC-FZ5:n tilalle saman valmistajan DMC-FZ150-superzoomin Se on palvellut hyvin nämä vuodet ja objektiivin pitkä polttoväli on tuonut ulottuville monia hienoja luonnon yksityiskohtia. 

DMC-FZ150 on kätevän pienikokoinen, mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että myös kuvan muodostava sensori on fyysisiltä mitoiltaan pieni. Tämä taas on osasyynä siihen, että kameralla otetut kuvat eivät ole aivan huippusävykkäitä, vaikka ei niitä mitenkään huonoiksi voi sanoa.

Niinpä olen muutamat viime vuodet unelmoinut taas uudesta kamerasta. Mietintämyssyssä on mellastellut monenlaisia vaihtoehtoja, joilla olisi hintaa suunnilleen neljä–viisi kertaa sen mitä aikoinaan pulitin FZ150:stä.

Pari kuukautta sitten mukaan tulivat myös ajatukset siitä, millä tavoin minä nykyään käytän kameraa. Juuri koskaan en enää roikota mukanani FZ150:tä, mutta puhelin on aina mukana kävelylenkeillä ja silläkin voi ottaa ihan mukiinmeneviä kuvia. No joo, objektiivin ylitsevuotava laajakulmaisuus kyllä pännii. Puhelimen kameran suunnittelukriteereissä etusijalla tuntuvat olevan ne, jotka ottavat kuvia omasta naamastaan ja kääntävät samalla takapuolensa jotakin kulttuuri- tai luontokohdetta päin.

Marraskuussa Samsungilla oli tarjouskampanjassa Galaxy S24 Ultra, jonka ominaisuuksiin kuuluu mm. 5-kertainen optinen zoom. Puhelimen muutaman millin paksuiseen runkoon mahdutettuna sitä voi kyllä Samsungin sanoin pitää Supertelenä. Innostusta vähän sumentaa tieto, että objektiivin "normaali" polttoväli on 23 mm, mikä tarkoittaa, että pisimmilläänkin tele on vaatimaton 115 mm. Toisaalta S24 maksaa suunnilleen yhtä törkeästi kuin iPhonet, mutta täytyihän Supertele päästä kokemaan.

Normaaleja maisema­kuvia otettaessa S24 toimii oikein mukavasti. Haluttaessa näyttöön saa opastus­kuvion joka helpottaa sommit­telua.

Myös lähikuvien ottaminen onnistuu tällä puhelimel­la, mutta varsinaiset makrokuvat kannattaa jättää toisen­laisille kameroille.

Sen sijaan esimerkiksi tähtitaivaan kuvaa­minen ei ole S24:n vahvuuksia. Laitetta voi kyllä "zoomata" jopa yli 2000 mm:n, mutta kuvat ovat silloin vain rajauksia 115 mm:n kuvasta. Vaikka niitä on ohjelmallisesti käsitelty, "pitkän putken" kuvien terävyys on kaukana siitä, mitä muilla laitteilla voi odottaa.


Tässä vertailun vuoksi FZ150:llä otettu kuva:


Nykyisten laadukkaiden puhelimien kamerat vetävät monilta ominaisuuksiltaan hyvin vertoja harrastelijatason digikameroille. Puhelimen kameran suurin heikkous on, että sitä on niin hankala käsitellä. Sen lisäksi, että lituskasta rungosta on vaikea pitää kiinni, kaikki säädöt täytyy tökkiä sormella näyttöruutuun. Niinpä ei ole ihme, että vielä muutama vuosi sitten jotkut eivät halunneet edes mainittavan kameraa ja puhelinta samassa lauseessa.

5. lokakuuta 2016

Buenos dias

Vanhuuttaan lahonneen puujalkavitsin mukaan buenos dias tarkoittaa suomeksi 'hyviä diakuvia'. Kehystetyt diat ovat meillä vallanneet yhden yläkaapin ja sängynaluslaatikon ja vaikka ne mahtuvat paljon pienempään tilaan kuin kymmenissä albumeissa säilytettävät paperikuvat, tilalle voisi olla muutakin käyttöä.

Näitä dioja saattaisi joskus katsellakin, mutta kasettien ja kaatolaatikoiden etsiminen sekä temppuilu projektorin kanssa on turhan hankalaa. Diojen katselussa käytetty valkokangaskin meni roskiin edellisessä muutossa.

Projektorilla aikanaan esitetyt kuvat osoittivat, että niihin on saattanut kertyä suunnattomasti sekalaista möhnää, joka näkyy varsinkin taivaassa ja muissa vaaleissa kohdissa. Diojen pölyhiukkaset on joko hyväksyttävä asiaan kuuluviksi tai sitten ne on tavalla tai toisella puhdistettava ennen projektorilla katselemista. Pölyä näyttää kertyneen varsinkin joihinkin lasillisiin kehyksiin, lasittomissa kehyksissä säilytetyissä dioissa sitä on paljon vähemmän.

Vasemmanpuoleisen dian lasikehykset on puhdistettu huolellisesti ulkopuolelta. Pieniä lasien sisäpuolelle tarttuneita pölyhiukkasia on silti todella paljon (näkyvät selvemmin, jos kuva on napsautettu isommaksi).
Oikealla sama dia skannattuna ilman kehystä. Kuva näyttää silminnähden terävämmältä ja siihen jääneet yksittäiset pölyhiukkaset on helppo peittää jälkikäsittelyssä.
Tuhansien diojen puhdistaminen ei vaikuta ollenkaan houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta yleensä pölyn määrää vähentää dramaattisesti jo dian poistaminen lasikehyksestä. Normaalisti se käy paljon nopeammin kuin pölyn häivyttäminen skannatuista tiedostoista. Pöly on yleensä kiinni diakehyksien lasilevyissä, ihme kyllä varsinkin sisäpuolella.

Jälkikäsittelyssä tiedostoihin voi lisäksi korjailla diojen muuttuneita värisävyjä ja tehdä muitakin temppuja mielen mukaan. Plussaksi voi laskea vielä sen, että diat voi skannauksen jälkeen sijoittaa jonnekin muualle tilaa viemästä.

Skannerina on meillä ollut 2000-luvun alkuvuosista lähtien Canonin monitoimilaite. Sen mustesuihkutulostin oli lakannut toimimasta jo vuosia sitten, mutta skanneri oli vielä käyttökelpoinen. Nyt Canon joutui kierrätykseen, koska se ei toimi Windowsin kymppiversion kanssa.

Olin pitänyt tällaisia vanhoja dioja
lopullisesti tuhoutuneena.
Canonin tilalle hankin Epsonin valokuvaskannerin. Epson onkin aika etevä, se esimerkiksi pystyy skannaamaan omiksi kuvikseen useita lasitasolle vinksin vonksin asetettuja originaaleja; Canonilla skannatut kuvat joutui aina erikseen rajaamaan ja suoristamaan

Värinpalautus teki lähes ihmeitä
tälle Islanti-dialle vuodelta 1987.
Skannatessa tarkistan esikatselukuvista, kannattaako käyttää värinpalautus -vaihtoehtoa. Joskus se parantaa kuvaa, joskus huonontaa, joskus sillä ei näy olevan oleellista vaikutusta. Värinpalautus tuntuu tepsivän erityisesti silloin, kun dioihin on syntynyt voimakas violetti sävy. Värinpalautus tai kuvankäsittelyohjelman väritasapainon säätö tehoaa myös vanhojen väripaperikuvien muuttuneisiin sävyihin.

Skannattujen kuvien viimeistelyyn voi käyttää mitä tahansa kuvankäsittelyohjelmaa, missä on sopivat säätömahdollisuudet. Itse olen käyttänyt mm. Gimpiä, Adoben Photoshop Elementsiä ja Corelin PaintShop Prota. PSP antaa enemmän ominaisuuksia ja laatua eurolla kuin PE. Gimp on hyvä ilmaisohjelma.

Jos skannatuissa dioissa vielä näkyy paljon pieniä pölyhiukkasia, valitsen Gimpissä tai PSP:ssä ko. alueen sumealla valinnalla ("taikasauvalla"), raja-arvo voi olla aika korkea. Sitten sovellan valintaan laajennussuodinta (Gimpissä Suodin > Yleiset > Dilate). Se laajentaa vaaleaa taustaa tummien alueiden, esim. pölyhiukkasten, päälle. Voi kokeilla, kannattaako Dilatea käyttää useita kertoja peräkkäin samaan valintaan. Myös PaintShopPro:ssa on vastaava toiminto mutta Photoshop Elementsissä ei. Vielä näkyvien pölyhiukkasten päälle kopioin vierestä alueita kloonaustyökalulla tai tahrojen poistotyökalulla niin, että ne häviävät näkyvistä. Pölyn häivytys vie yleensä aikaa muutaman minuutin per kuva.

Jos kuvan värit näyttävät hieman vääristyneiltä, voi väritasapainoa muuttaa (Gimpissä Värit > Väritasapaino). Säädöksi riittää yleensä 2–10 pykälää. Photoshop Elementsistä tämä mahdollisuus tuntuu puuttuvan, mutta PSP:ssä se löytyy: Adjust > Color > Red/Green/Blue.

Jos kuvan varjot ovat lähes mustia, voi kokeilla käyrien säätöä (Gimpissä Värit > Käyrät). Toistokäyrän tummaa päätä voi nostaa ja samalla lukita keski- ja vaaleat sävyt. Monissa ohjelmissa, esimerkiksi PSP:ssä, on myös mahdollista säätää erikseen yleisvaloisuutta sekä tummia ja vaaleita kohtia 

Jos haluaa valkoisena toistuvaan taivaaseen hieman väriä, voi käyrien sinisen kanavan yläpäätä nostaa hiukan, pari kolme millimetriä. Käyrät-säädöllä voi muuttaa myös kuvan kontrastia ja vaaleutta; näille on myös omat säätönsä. Kuvan säätöön Gimpissä voi käyttää myös (oudosti nimettyä) tasojen säätöä: Värit > Säätöarvot. Kuvankäsittelyohjelmassa on mahdollista lisäksi oikaista kuva ja muuttaa sen perspektiivi, jos esim. kaupunkikuvassa talojen kallistuminen ei miellytä silmää.

19. huhtikuuta 2015

Suomen kansallisvalokuvaaja

Aamu Nyström: I. K. Inha

Konrad Into Nyström syntyi vuoden 1865 lopulla eli 150 vuotta sitten varakkaaseen virkamiessukuun Virroilla; talonpojan tai maatyöläisen taustalta hänen elämänuransa tuskin olisi ollut mahdollistakaan. Tuleva kirjoittamisen ja valokuvaamisen taituri sai ensioppinsa kotona ja kävi sitten koulua Tampereella ja Hämeenlinnassa.

Helsingin yliopistossa hän opiskeli vuodesta 1885 lähtien estetiikkaa, suomea ja historiaa sekä seuraavana vuonna kemiaa, geologiaa ja maantiedettä. Siihen yliopisto-opinnot jäivätkin, mutta 1889 hän läksi vuodeksi Saksaan ja Itävaltaan opiskelemaan silloin uutta taiteenalaa valokuvausta. Jo aikaisemmin hän oli muuttanut nimensä Into Konrad Inhaksi; ruotsinkielisessä kodissa kasvaneena hän ilmeisesti ei kiinnittänyt huomiota 'inha'-sanan merkitykseen suomen kielessä.

Inhan elämästä on tehty useita tutkielmia ja jostakin saa mielikuvan, että yksityiselämässään hän ei aina täysin onnistunut: hänen tavoittelemansa kaunotar Aino Krohn (Kallas) torjui toistuvat kosinnat ja talonhankintakin meni mönkään. Laatimassaan isosetänsä elämäkerrassa Aamu Nyström (1934–2014) pyrkii osoittamaan nämä ajatukset huonosti perustelluiksi. Heti Keski-Euroopan opintomatkan jälkeen Inha sai 1890 paikan Uuden Suomettaren toimittajana ja hänet lähetettiin muutamaan otteeseen keikoille Eurooppaan, mikä oli sen ajan Suomessa ennen kuulumatonta. Lähes 20 vuoden lehtimiesuran jälkeen Inha luopui 1906 burnoutin jälkeen säännöllisestä palkkatyöstä ja keskittyi valokuvaamiseen ja omatahtiseen kirjoittamiseen.

Parhaiten Inhan elämäntyö tunnetaan maisemakuvista ja kansatieteellisistä valokuvista, joita hän otti parinkymmenen vuoden aikana kuvausmatkoillaan vuodesta 1892 lähtien. Hän kuvasi ensin Suomen maisemia Valokuvausliike K. E. Ståhlbergin toimeksiannosta ja 1894 matkakohteena oli Vienan Karjala. Osa kuvista julkaistiin kirjoissa "Finland i bilder. Suomi kuvissa. La Finlande pittoresque" (1896), "Suomen maisemia" (1909) ja "Kalevalan laulumailta" (1911). "Finland i bilder"-kirjan digitoitu versio on katsottavissa kansalliskirjaston sivuilla.

I. K. Inha ei ollut ensimmäinen Suomen maisemia valokuvannut henkilö, mutta kuvien suuri määrä ja korkea taiteellinen ja tekninen taso ovat vakuuttavia. Kuvat eivät ole mitään satunnaisia otoksia, vaan niiden sommittelu on tarkkaan harkittu ja kuvien henkilöt esiintyät luontevasti huolimatta kameroiden pitkistä valotusajoista.

Sata vuotta sitten valokuvaamisesta saattoi saada elantonsa yleensä vain ottamalla ihmisistä muotokuvia studiossa tai maaseudulla kiertelemällä, ja sellainen ei Inhaa ilmeisestikään kiinnostanut. Elantonsa hän sai toisesta taidostaan, kirjoittamisesta. Hänen kirjoittamiaan, suomentamiaan ja toimittamiaan kirjoja ilmestyi 1884–1948 kahdeksisenkymmentä (viimeiset 3 postuumisti; Inha kuoli leukemiaan 1930).

Aamu Nyströmin kirjoittama kirja on taitettu kauniisti, mutta valitettavasti kustantaja ei ole saanut hiottua käsikirjoitusta sellaiseksi, jota täysin voisi pitää julkaisukelpoisena elämäkertana. Kirjassa on toki monia kauniisti kirjoitettuja jaksoja ja paljon tietoa I. K. Inhan elämästä, mutta toisaalta aivan liian paljon aiheeseen liittymätöntä sukukirja-aineistoa.

30. elokuuta 2014

Ensimmäiset sata vuotta

John Szarkowski: The Photographer's Eye (1966, 2007)

Kannessa on tuntemattoman tekijän valokuva
n. vuodelta 1910.  Pettävän yksinkertainen kuva
kertoo paljon huoneesta ja sen asukkaasta.
Tämä New Yorkin MoMAn valokuvaosaston johtajan kirja pyrkii valokuvan ytimeen: miltä valokuvat näyttävät ja miksi ne näyttävät siltä kuin ne näyttävät. Se käsittelee valokuvaamisen tyylejä ja traditioita, jotka yhä näkyvät valokuvaajien töissä.

Valokuvan keksiminen loi uudentyyppisen tavan luoda kuvia; keskeistä uuden luomisessa ei ollut asioiden yhdistely vaan valinta.

Vaikka valokuvan sommittelu yleensä noudattaa maalaustaiteen vakiintuneita periaatteita, sen valmistamistapa on täysin toinen. Valokuvia ei tehdä samalla tavoin kuin maalauksia, valokuva otetaan. Kirjan ilmestymisen aikaan valokuvaaja ei voinut helposti oman mielensä mukaan maalarin tavoin esimerkiksi lisätä tai poistaa otokseensa jotakin elementtiä sommittelua täydentämään.

Szarkowskin 1966 julkaistu  johdatus valokuvataiteeseen pohjautuu New Yorkin Modernin taiteen museossa 1964 olleeseen näyttelyyn. Kirjassa tunnustettujen mestareiden teokset käyvät vuoropuhelua tuntemattomiksi jääneiden kuvaajien otoksien kanssa ja on helppo havaita, että niillä ei välttämättä ole suurta eroa.

Kirja esittelee historiallisia kuvia, mutta se ei ole mikään valokuvauksen historia. Valokuvataiteen perusteiden ymmärtämiselle ei ole merkitystä sillä, että monet kuvista olivat jo kirjan julkaisuhetkellä satavuotiaita tai vanhempia. – Kuvista ei aina voi suoraan päätellä, onko se otettu 1863 vai 1963, sillä valokuvauksen muotokieli pysyi pitkään melko muuttumattomana; valokuvauksen esikuvana oli perinteinen maalaustaide. Nykyajan valokuvia voi pitää subjektiivisempina. Valokuvaajat saattavat kuvillaan esittää mielummin omia tunteitaan, ahdistuksiaan ja pelkojaan kuin varsinaista kohdetta, mikä olisi tullut hyvin harvan "vanhan hyvän ajan" valokuvaajan mieleen.

Kirjan muutama sata kuvaa on ryhmitelty luvuiksi viiden ominaisuuden mukaan: kohde itse, yksityiskohta, kehys, aika ja tarkkailupiste. Nämä ominaisuudet liittyvät kaikkiin kuviin, mutta joissakin kuvissa jokin ominaisuus korostuu, toisissa kuvissa jokin toinen.

Tekstiä kirjassa on aika vähän, ehkä lukijan onneksi, sillä nytkin tuntuu tekijälle pyrkimys "sivistyneeseen" ilmaisuun olleen tärkeämpää kuin johdonmukainen ajatus ja selkeä kieli. Kuvasivut ja -aukeamat esittävät Szarkowskin ajatukset paljon paremmin kuin tekstit, jotka ovat kuin välimerkkejä kuvien rakentaman tarinan keskellä.

Tästä maineikkaasta kirjasta otettiin 2007 uusintapainos, jossa kuvat toistuvat erinomaisesti, ehkä paremmin kuin ensipainoksessa.
– Valokuvaaja ja kirjailija Michael Freeman käytti samantapaista jaottelua ja tunnusti Szarkowskin esikuvakseen antamalla kirjalleen saman nimen "The Photographer's Eye" (2007, suom. "Valokuvaamisen taito").

30. huhtikuuta 2014

Mitä on valokuvaus?


Susan Sontag: Valokuvauksesta

Amerikkalaisen kirjoittajan ja filmintekijän Susan Sontagin (1933–2004) valokuvausesseet (1973–77) julkaistiin kirjan muodossa 1977 (On Photography, suom. 1984). Teos herätti ilmestyttyään pääosin myönteistä huomiota ja sitä pidetään yhä merkittävänä.

Valokuvauksesta sisältää kirjoitukset Platonin luolassa, Valokuvien synkeä Amerikka, Alakuloisia aiheita, synkkämielisiä näkyjä, Näkemisen sankaruus, Valokuvien evankeliumit ja Kuvamaailma. Esseet ovat yhtä lennokkaita kuin otsikkonsa, mutta valokuvaamisen ja valokuvien todellisuutta on normaalin lukijan vaikea löytää niistä, varsinkin koska selkeys ja helppolukuisuus eivät ole tekstin olennaisimpia piirteitä. Toisaalta, jos jaksaa paneutua tekstin karikoihin, sieltä saattaa löytää mielenkiintoisiakin uusia näkökulmia ja ajatuksia.

Kirjaa lukiessa selviää, että aiheena eivät ole valokuvat vaan se, mitä toiset ovat kirjoittaneet valokuvaajista ja valokuvista sekä mitä kuvaajat ovat merkinneet muistiin omasta työstään. Tekstit ovat siis ensisijaisesti kirjallisuusesseitä eikä niissä juurikaan pyritä valokuvien omaperäiseen analysointiin.

Sontag tuo esille valokuvaamisen erilaisia painotuksia 1800-luvulta lähtien ja kertoo, kuka on aikoinaan esitellyt käsityksiään valokuvaamisesta. Kirjassa annetaan ymmärtää "valokuvaajien" olleen joskus sitä, joskus tätä mieltä esimerkiksi valokuvauksesta taiteena tai valokuvauksen ja tekniikan välisestä suhteesta, vaikka kysymyksessä ehkä on vain yhden tai muutaman valokuvaajan johonkin painotuotteeseen tai muistiinpanoihin ikuistettu mielipide.

Pääosin kirjallisiin lähteisiin tukeutuminen on painottanut myös kohteiden valintaa sellaisiin kuvaajiin, joiden työstä on saatavana kirjallista materiaalia. Painotuotteisiin on päätynyt tietoja vain harvoista kuvaajista, ja he eivät välttämättä ole merkittävimpiä. Hyvät valokuvaajat ovat saattaneet selittää suhdettaan ympäristöönsä mielummin kuvillaan kuin kirjoituksillaan. Paikka paikoin teksti vilisee melko tuntemattomien kuvaajien nimiä; on ehkä kriitikolle tunnusomaista ylimielistä röyhkeyttä, että hänen mielestään lukijan pitäisi tuntea kaikki ne alan toimijat, joista kirjoittaja on sattunut lukemaan.

Valokuvauksesta ei siis käsittele sitä, miltä valokuva näyttää tai miten se on otettu, vaan lähinnä valokuvien merkitystä ja niiden muuttuvaa luonnetta. Sontag ei kuitenkaan näytä havainneen läpi aikakausien samana säilynyttä valokuvaamisen syvintä ydintä, ehkä siksi että siitä ei ole lähdekirjoissa mainintoja. Niinpä esimerkiksi kuvien ottamisen ja toisille näyttämisen tärkein merkitys ihmisten yhteenkuuluvuuden ylläpitäjänä ja lujittajana on jäänyt lähes täysin vaille huomiota.

Kirjaan on poimittu joitakin mielenkiintoisia havaintoja. Kuvaaja voi joko ottaa osaa johonkin konfliktiin tai ottaa siitä kuvan, molemmat ovat harvoin mahdollisia. Tai korkean työmoraalin maista (esim. USA, Japani, Pohjois-Eurooppa) lähteneille turisteille valokuvaaminen antaa tunteen siitä, että tehdään jotakin eikä vain olla laiskoina ulkomailla. Todellisuudessa nämä ovat kuitenkin vain oletuksia, joita ei koskaan liene osoitettu oikeiksi maiden välisin selvityksin. Sama koskee sanojen massaan kätkettyjä rusinoita valokuvaamisen suhteesta proosaan ja runouteen – saattaa olla niin, kuin Sontag kirjoittaa tai sitten ei. Mielipiteitä maailmaan mahtuu.

Kaikissa luvuissa on jokin teema, mutta teksti ei malta pysyä siinä, vaan hyppelehtii jatkuvasti sivupoluille. Sontag pyrkii ilmaisemaan asioita ja niiden välisiä suhteita omaperäisellä tavalla, joka vakuuttaa lukijan kovin harvoin. Alkuperäisteoksen kieli on kuitenkin saattanut olla yksi tekijä, joka on tuonut mainetta tälle esseekokoelmalle ja ehkä alkuperäisteksti voisikin olla miellyttävämpää luettavaa kuin turhan sanatarkasti rakennettu käännös.

Harvoin näkee takakansitekstin irrottelevan niin villinä karikatyyrinä kuin tässä kirjassa. On Photography on toki aikanaan ollut merkittävä kirja, mutta tämä kriitikkoslangilla luotu mainokseksi tarkoitettu ylilyönti tuntuu nykytodellisuudelle kovin vieraalta.

13. huhtikuuta 2014

Pyytämättä ja yllättäen

Pari päivää sitten poikkesin normaalilla patikointi- ja kuvauslenkilläni keskustan lähellä olevalle lintutornille. Lähellä tornia huomasin taivaalla ääntelevän yksinäisen kurjen, jota en ole koskaan saanut kunnolla kuvatuksi, mutta nyt sekin onnistui.

Tässä olisikin jo ollut minulle riittävän hyvä "viikon kuva", mutta päätin vielä käydä tarkistamassa, olisikohan lintutornin lähettyvillä pari vuotta sitten pesinyt kyhmyjoutsen pesää rakentamassa. Ei näkynyt kyhmyriä, mitä nyt muutamia lokkeja, variksia ja sorsia.

Aikani tuulisessa tornissa kuvia räpsittyäni alkoi 150 metrin päässä olevalla pienellä lieju- ja ruokosaarella tapahtua. Lokit ja sorsat häipyivät, kun sinne lensi kolme isoa lintua. Ensimmäinen arvaukseni oli piekana, joka lintuihmisten mukaan on aikaisemminkin käynyt täällä muuttomatkallaan tankkaamassa.

Kätevästi mukana kulkeva superzoom FZ150 näytti linnut riittävän isoina ja kuvanvakaaja kompensoi käden tutinan; jalustaa en juuri koskaan pidä mukana, koska se on tarpeeton muulloin kuin yöllä kuvatessa. Vakavasti kuvaamiseen suhtautuvat valokuvaajat käyttävät tietysti aina jalustaa ja lintuharrastajat kiikaria tai kaukoputkea. Minä en ole lintuharrastaja, joten katselin kameran saalista etsimestä. Lintutornissa en saanut noista kolmesta linnusta muuta varmuutta kuin että isoja ovat.


Variksia pyöriskeli kaiken aikaa ympärillä, sillä ne tiesivät ehtivänsä karkuun. Isot linnut hypähtelivät välillä paikallaan tai paikasta toiseen kokeillen siipien nostetta tuulessa.


Jossakin vaiheessa yksi lintu kohosi siivilleen ja kaartoi metsän suuntaan, ilmeisesti etsimään jotakin naposteltavaa lounaaksi. Kaksi muuta jäivät saarelle esittelemään kuvaajalle, variksille ja paikalle palanneille sorsille komeata höyhenistöään ja vahvaa nokkaansa.


Kotona katselin lintukirjasta ja netistä, miltä piekana näyttää. Ei ollenkaan siltä mitä olin katsellut; olin selvästi kuvannut pykälää isompaa lintua eli maa- tai merikotkaa. Kysyin asiaa eräällä netin keskustelupalstalla ja sain arvelun nimenomaan merikotkasta. Lintukirjassa oleva nuoren merikotkan kuva vahvisti, että olin yllättäen saanut ikuistettua Suomen suurimman petolinnun.

Kuvista katsoen näyttää, että linnuista kahdella on vaaleampi pää kuin kolmannella. Ilmeisesti siis merikotkapariskunta oli liikkeellä aikuistuvan poikasen kanssa.

28. helmikuuta 2014

Parempia valokuvia

Michael Freeman: Valokuvaamisen taito

Hyvän valokuvan ottaminen ei ole helppoa. Tai sitten se on, riippuen siitä millaista valokuvaa pidetään hyvänä. Jos hyvän valokuvan kriteereinä on, että se on terävä, oikein valotettu ja esittää kohteen selvästi, useimmat nykyisin otetut valokuvat ovat hyviä. Toisaalta läheskään kaikki valokuvien katsojat eivät jaksa innostua lukemattomista selfieistä ja muista pönötuskuvista joita nykymaailma on pullollaan.

Kuvien paljous on suora seuraus siitä, että teknisesti hyvän kuvan ottaminen on nykyvälineillä niin helppoa ja halpaa. Mutta mikä näissä lähes-jokaisen kuvaajan kuvissa sitten on vikana? Ei välttämättä mikään, mutta jos halutaan parempia kuvia, täytyisi ottaa huomioon sekä kohde että kuvan sommittelu, eli se miltä kuva kokonaisuudessaan näyttää

Valokuvaamisen taito ei ole vain taitoa käyttää kameraa teknisesti oikein. Jos jätetään huonoimmat kamerat pois laskuista, on turha luulla että pelkästään kalustoa parantamalla kuvat tulisivat oleellisesti paremmiksi tai kameran käyttäjä oppisi paremmaksi valokuvaajaksi. Paremmaksi valokuvaajaksi oppii harjoittelemalla ympäristönsä näkemistä uudella tavalla ja jäsentämällä näkemänsä kuviksi, joissa jokainen osa toimii kokonaisuuden hyväksi.

Jos kohde on mielenkiintoinen, kuva miellyttää sen ottajaa ainakin jonkin aikaa. Jos kohde on erittäin mielenkiintoinen, kuva voi miellyttää muitakin. Pelkän kiinnostavan kohteen takia kuvaa voi harvoin sanoa hyväksi. Toisaalta hyvin sommiteltu kuva voi olla hyvä tai erinomainen, vaikka se esittäisi hyvinkin arkipäiväistä asiaa.

Michael Freemanin "Valokuvaamisen taito" ("The Photographer's Eye" 2007) esittelee valokuvien sommittelun ja suunnittelun käsitteitä perusteista lähtien. Kirjan teksti on melko teoreettista ja kuivakkaa, mutta esimerkkikuvat ja varsinkin niitä selostavat kuvatekstit kertovat, mistä on hyvät kuvat tehty. Ehkä tärkeintä on kuvan sisällä olevien vastakohtien ja tasapainon oikeanlainen suhde. Aina kannattaa pyrkiä siihen, että kuva on jotenkin järjestyksessä, niin että kaikki kuvassa oleva kuuluu yhteen tavalla tai toisella.

Jotta kuva jaksaisi kiinnostaa, sen elementeissä täytyy olla sopivasti jännitettä, rytmiä tai rauhaa. Joskus kuvan vaikutus voi perustua perspektiiville, syvyysvaikutelmalle tai erilaisille visuaalisille painotuksille. Ja joskus kuvan tärkein elementti voi olla kohde itse, jos se on riittävän voimakas ja tärkeä, kuten kirjan englanninkielisten painosten moniselitteinen kansikuva, joka ei helposti avaudu katsojalle.

Kirja jakautuu kuuteen lukuun ja kuuteenkymmeneen alalukuun, joissa valokuvia tarkastellaan eri asioita painottaen. Käytännössä ei kuvaaja tietystikään voi analysoida kuvaa tällä tavoin, vaan usein kuva rajataan ja otetaan lähinnä niin että se vain näyttää hyvältä. Esimerkiksi Freemanin kirjan kuvia tutkimalla voi valmentaa itseään näkemään ympäristöä valokuvaajan silmin.

Valokuvan sommittelu on oikeastaan ainoa asia, mikä valokuvaamisessa on pysynyt samana vuosikymmenestä toiseen – jos ns. valokuvataide unohdetaan. Sen sijaan miltei kaikki valokuvaamisen tekniset ongelmat voi nykyisin halutessaaan jättää laitteiston ratkaistavaksi. Esimerkiksi 1970-luvun tunnetussa John Hedgecoen "Suuressa valokuvauskirjassa" kaikki sommittelua koskevat asiat ovat edelleen täysin ajankohtaisia, vaikka kirjan laitteisto-osuuksia voikin pitää lähinnä historiallisina erikoisuuksina.

13. tammikuuta 2013

Kittilinssejä ja muita kummalli­suuksia


Jos harrastajana haluaisin käydä kokeneesta konkarista, yrittäisin mielelläni käyttää mahdollisimman paljon alan termejä. Radioharrastajana saattaisin sivumennen mainita vastaanottimen lähitaajuus­dynamiikasta ja IP3:sta. Valokuvauksesta kiinnostuneena voisin pyrkiä stiiknafuuliaksi mainitsemalla taikasanan "kittilinssi". Useimmat kuitenkin ymmärtävät, että kitti ei suinkaan ole kameran objektiivin ihannemateriaali, vaikka siitä ehkä saisikin näperrettyä jonkinlaisen rungon linssien kiinnittämistä varten. Sen sijaan kitistä tehdyn linssin lävitse ei juuri päivä paista eikä kuu kumota.

Kittilinssi-sana ilmeisesti tarkoittaa käyttäjänsä mielestä jotakin huonolaatuista ja halpaa objektiivia, sellaista jota tarjotaan yhdessä kameran rungon mukana pakettina. Englannin kielessä näistä paketeista käytetään termiä 'kit'. Monet ymmärtävät sen tarkoittavan rakennussarjaa, mutta sanaa voi käyttää myös tällaisista kameran rungon ja objektiivin muodostamista kokonaisuuksista, joiden kokoamisessa ei tarvita mitään rakentelijan taitoja.

Se, mikä tekee tällaisesta kittilinssi-sanan käytöstä niin koomisen on se, että kittaamista on vanhastaan käytetty parhaiden laatuobjektiivien valmistuksessa. Objektiivin vääristymien vähentämiseksi erityyppisistä laseista tehdyt linssit yhdistettiin reunoistaan kittaamalla tiukasti toisiinsa. Saattaa olla, että objektiivitehtaat käyttävät vieläkin vastaavanlaista tekniikkaa.
***

Digitaalitekniikan kehitys on tehnyt entistä helpommaksi ottaa kuvia aiheista joiden dynaaminen alue on suurempi kuin minkä kameran kenno sietää. Ilman erityistekniikkaa tällaisen kohteen vaaleat kohdat toistuisivat täysin valkoisina tai/ja tummat alueet täysin mustina. Tästä tekniikasta käytetään termiä HDR, 'High Dynamic Range'. HDR-tekniikalla ei kuitenkaan laajenneta kameran dynaamista aluetta,  vaan päinvastoin kohteen laaja dynaaminen alue pyritään supistamaan kameralle (ja varsinkin näyttölaitteelle) sopivaksi niin, että kohteen kaikki yksityiskohdat jäävät näkyviin. Yhtä oikeutetusti voisi siis käyttää termiä Low Dynamic Range.

Muutamat valokuvauksen harrastajat tuntuvat kiivaasti vastustavan ajatusta, että HDR-tekniikalla muunnetaan kohteen laaja dynamiikka suppeammaksi, jotta kameran ja monitorin ominaisuudet riittävät aiheen toistamiseen. Mieti, mitä mieltä itse olet.

9. joulukuuta 2012

Aina valmiina

Puoli vuosisataa sitten ja myöhemminkin harrastelijoiden kameroiden yleisin laukku taisi olla ns. valmiuslaukku. Ne olivat kaksiosaisia ja niiden alaosa oli ruuvilla kiinni kameran jalustakierteessä ja yläosa neppareilla kiinni alaosassa. Ne oli yleensä tehty nahasta, objektiivin kohdalla oleva pullistuma joskus kovasta muovista.
Kun harrastelijoidenkin kameroiden objektiivit alkoivat kasvaa pituutta, ne eivät enää kovin luontevasti mahtuneet valmiuslaukkuihin, eikä laukuissa sitä paitsi ollut tilaa esimerkiksi vaihto-objektiiville ja muille välttämättöminä pidetyille tarvikkeille. Niinpä ne jäivät pois muodista ja niiden tilalla alettiin käyttää isompia kameralaukkuja. Kameralaukku tai -reppu on lähes välttämätön silloin, kun kuvauskeikalla pitää kantaa paljon tavaraa, mutta sen minkä tilavuudessa voittaa, sen käytännöllisyydessä menettää. Isoa kameralaukkua ei niin vain otetakaan esimerkiksi päiväkävelylle mukaan.

Umpinainen laukku (kohtuullisen) kovaan käyttöön
Oikealla olevaan pienehköön pehmustettuun kameralaukkuun mahtuu rungon lisäksi keskikokoinen objektiivi ja muitakin varusteita. Myös tämäntyyppisiä laukkuja saatetaan nimittää  valmiuslaukuiksi. Objektiivi voi olla valmiiksi kiinni rungossa, mutta kameraa ei silti saa käyttöön yhtä näppärästi kuin niistä vanhan ajan valmiuslaukuista.  Kolhuilta ja sateelta tällainen laukku kuitenkin suojaa. Itselläni oleva laukku on aikanaan hankittu kinofilmikameraa varten, mutta nykyisille digikameroilleni se on ollut turhan väljä.

Digikameroita olen kuljetellut pienissä laukuissa, jotka suojaavat kameraa joten kuten, mutta niistä kamera on vaikeampi saada käyttöön kuin miltei mistä tahansa muusta kameralaukusta. Niinpä silloin, kun tarkoituksena on kuvata jotakin, olen kuljettanut kameraa hihnasta kaulalla ja huonolla ilmalla takin alla. Jatkuvasti on kuitenkin ollut mielessä jokin toimivampi ratkaisu.

Yllättäen sitten eBayssa myytävien kameralaukkujen joukosta osui silmiin omalle kameralleni lähes sopiva Kiinassa tehty valmiuslaukku. "Lähes sopiva" tarkoittaa, että se on tarkoitettu hieman uudemmalle mallille, jonka ulkomitat ovat kuitenkin jokseenkin samat. Vaikka tällainen laukkuostos pelkästään valokuvien perusteella tuntuu hieman uskaliaalta, huonoimmassakin tapauksessa vahinko olisi ollut pieni, sillä upo uuden laukun hinnaksi tuli vain n. 18 € pakkaus- ja postikuluineen.

Valmiuslaukku suljettuna ja avattuna. Itse olisin suunnitellut laukun hieman toisin.

Nahasta ommellun kangasvuorisen laukun viimeistelystä en löydä moitittavaa, sen sijaan yläosan ja alaosan väliin jää sivuilla aivan liian suuret aukot. Niinpä laukku ei ilman muutoksia suojaa kameraa kunnolla sateelta, joskin kolhuja vastaan se antaa jonkinlaisen turvan.  Kuvassa yllä oikealla yläosa on poistettu kameran päältä nostamalla se takaa ylös ja edelleen etukautta alas. Yläosan irrottamiseksi täytyy ensin avata kaksi nepparia kameran sivuilla, mikä ei käy aivan käden käänteessä. Yläosa jää roikkumaan yhden nepparin varaan. Ylä- ja alaosan väliset aukot saa kyllä melko helposti umpeen pienillä nahanpalasilla, mutta noiden kiinnitysneppareiden kanssa ilmeisesti on vain opittava elämään.

Loppujen lopuksi fiksautumiseni tuohon vanhanajan valmiuslaukkuun ei sittenkään tainnut olla fiksua. Esimerkiksi Loewepro (ja varmasti moni muukin firma) valmistaa  hieman erinäköisiä, edullisia mutta oikeasti toimivia valmiuslaukkuja (esim. Quick Case). Ainoa mikä näistä nykyajan versioista ilmeisesti puuttuu on mahdollisuus kuvata silloin, kun kamera on vielä osittain laukussa.

No, tulihan tämäkin polku tsekattua.

30. toukokuuta 2012

Uusi kamera

Jos joku olisi kuukausi sitten väittänyt, että yllä oleva kuva on otettu kompaktikameralla ilman jalustaa, olisin pitänyt puhujaa mainosmiehenä tai ainakin valehtelijana. Kuitenkin kuvasin kuun eilen illalla parvekkeelta ja jalusta on kesäpaikassamme. Jalustan sijaan käytin Panasonic Lumix DMC-FZ150 -kameran yökuvaustoimintoa; luultavasti kuva olisi onnistunut samalla tavoin muutenkin arvoilla 600, 1/125, 5,2. Kaupunki-ilmassa oli pientä utua, joten jalustan avullakaan ei kuvasta olisi tullut sen terävämpi.

Kun pari kuukautta sitten ryhdyin miettimään uutta kameraa, ensisijainen toiveeni oli saada parannusta tarkennukseen pitkiä polttovälejä käytettäessä. Entinen kamera, DMC-FZ5, oli aikanaan 7 vuotta sitten yksi parhaita superzoomeja ja sai dpreview.comin arvostelussa maininnan "Highly Recommended". Kuitenkin sen automaattitarkennus saattaa joko osua nappiin tai sitten ei, eikä käsintarkennusmahdollisuutta ole. Kennon tarkkuus, 5 MP, ei myöskään mahdollista kovin radikaaleja rajauksia.

Uutta laitetta harkitessani vertailin lähinnä Nikon D5100:n, Pentax k-5:n ja Sony SLT Alpha A55:n ominaisuuksia keskenään netissä olleiden testien pohjalta. Kaikki ovat erinomaisia kameroita, mutta Nikonin pudotti hieman muita huonompi ergonomia. Pentaxin puoliammattilaismallista olisin pitänyt senkin vuoksi, että kaapissa on vanha Pentaxin filmirunko ja pari hyvää objektiivia, joita olisi voinut käyttää myös uuden kanssa. Vaikka k-5 useimmissa suhteissa on arvioitu Sonya paremmaksi, A55:n automaattitarkennus ja kuvanvakain ovat tehokkaammat kuin k-5:n, joten lopulta olin lähes valmis tilaamaan Sonyn rungon ja kaksi pakettiobjektiivia polttovälialueelle 18 – 200 mm.

Sitten sattumalta osui silmiin dpreview.comin arvostelu Panasonicin DMC-FZ150-kamerasta. Laite oli saanut saman verran pisteitä kuin A55 (erityyppisten kameroiden pistemäärät eivät kylläkään ole vertailukelpoisia) ja mitä enemmän tutustuin arvioihin FZ150:stä, sitä enemmän aloin pitää siitä. Olin jo ennestään sinut vanhan FZ5:n kanssa, jota on varsin vaivaton pitää mukana. Tämä on yksi tärkeimpiä kameran ominaisuuksia, sillä massiivinen järjestelmärunko ja pari välttämätöntä objektiivia todennäköisesti lojuvat kotona juuri silloin, kun sopiva kuvauskohde osuu silmien eteen. Ammattilaiskuvaajille ja kilpailuihin osallistuville ovat tietysti muut asiat tärkeämpiä.

Panasonicin kuvanlaatu ei suurissa suurennoksissa tai kriittisissä kuvauskohteissa ole aivan yhtä erinomainen kuin järjestelmäkameroiden, mutta dpreview.comin testikuvista päätellen FZ150 on selvästi lähempänä esimerkiksi A55:ttä kuin FZ5:ttä. Useimmista normaalikokoisista kuvista on jokseenkin mahdoton päätellä, onko ne otettu 4000 euron tai tämän kaltaisella 400 euron laitteistolla. Jos haluaa pelata varman päälle, voi kuvat halutessa tallentaa RAW-muodossa. Panasonicilla otetun kuvan voi ilman ihmeempää riskiä suurennuttaa A2-kokoon (n. 42 cm x 59 cm), mutta tuskin tulen sellaista koskaan tarvitsemaan. Harkitsen taas uuden kameran hankintaa, jos joskus tekee mieli metri kertaa puolitoista kokoista skarppia suurennosta.

Vaikka lähes aina käytän kuvatessani kameran etsintä, kääntyväksi nivelletyn näyttöruudun ansiosta en enää ryömi maassa ottaakseni lähikuvan maan matosista tai pölystä korvasienen pinnalla. FZ-sarjasta totuttuun tapaan lähin tarkennusetäisyys on n. 1 cm objektiivista.


En vieläkään ole lakannut ihmettelemästä uuden kameran tarkennuksen nopeutta ja tarkkuutta sekä kuvanvakaimen tehokkuutta. Myös kameran sarjakuvausominaisuudet ovat vakuuttavia: sillä voi ottaa esimerkiksi 2, 5 tai 12 täysikokoista 12 MP:n kuvaa sekunnissa, jos haluaa tallentaa häipyvän hetken jostakin nopeasta liikkeestä. Eadweard Muybridge olisi varmaan arvostanut tällaista kameraa ottaessaan kuvasarjoja eläinten raajojen liikeradoista 1870-luvulla.

24. huhtikuuta 2012

Sumeaa

Vanhoina hyvinä aikoina valokuvaaminen oli paljon vaikeampaa kuin nykyisin, puhumattakaan siitä, että hiemankin enemmän kuvaavalle se oli kallista. Tavallisen kamerankäyttäjän kalustolla ja taidolla tulokset eivät myöskään olleet kehuttavia, hyvä jos kuvasta pystyi erottamaan mitä se esitti.

Vähänkin laadukkaammilla kameroilla ongelmana oli, että terävyysalue saattoi olla onnettoman pieni. Esimerkiksi oheisen 1980-luvun objektiivini terävyysalue suurinta aukkoa (1 : 1,4) käytettäessä on lähes olematon, jos etäisyys kohteeseen on lyhyt. Suurta aukkoa joutui käyttämään, koska tavallisen kuvaajan käyttämät filmit olivat kovin epäherkkiä. Vastaavasti kuvaus onnistuu paremmin pienemmillä aukoilla, koska terävyysalue suurenee, kun aukkoa pienentää.

Digikameroiden tultua markkinoille tämäkin kiusa jäi taka-alalle, samalla kun harrastelijatason kameroiden kuvanlaatu muutenkin parani. Syynä oli kameran kuvakennon eli sensorin pieni leveys ja korkeus, jonka ansiosta syväterävyys oli huomattavasti aikaisempaa suurempi samansuuruista aukkoa käytettäessä. Kalliimmissa digikameroissa sensorit ovat mitoiltaan suurempia, minkä takia suurimman aukon terävyysalue on lähes yhtä suppea kuin kinofilmikameroiden aikaan. Vaikka kalliin digilaitteen kuvanlaatu muuten on parempi, sen syväterävyys on suppeampi kuin halvan kameran.

Niinpä tästä syväterävyyden huonoudesta on tehty hyve. Kuvissa pyritään valikoivaan sumeuteen, ei koko kuva-alan terävyyteen. Aivan tosissaan jotkut kuvaajat pitävät arvossa jopa sellaisia kuvia, joita takavuosina olisi ilman muuta pidetty teknisesti epäonnistuneina. Tästä keisarin uudesta vaatekerrasta käytetään aika yleisesti japanilaista termiä 'boke', joka englannin kielessä on ääntämisen helpottamiseksi väännetty muotoon 'bokeh'. Suomenkielisessäkin tekstissä snobit tai suomen kielestä tietämättömät käyttävät tätä englanninkielistä väännöstä, vaikka meillä on vanhastaan ilmiötä hyvin kuvaavia sanoja kuten 'epäterävyys' tai 'sumeus'. Tarkkaan ottaen boken sanotaan tarkoittavan kuvan epäterävän alueen luomaa esteettistä vaikutelmaa, joka on hyvin subjektiivinen käsite. Joku voi nähdä kuvassa kauniin epäterävän alueen, toinen vain epämääräistä suttua. – No, onhan tästä sumeuden arvostuksesta sentään iloa laitteiden myyjille. Suppea terävyysalue kun vaatii kohtuullisen ison ja kalliin rungon ja objektiivin.

*

Moni toivoo, että hänen vehkeensä olisi isompi kuin kaverin vehje, ja tätä markkinointiväki mielellään käyttää hyväkseen. Pitkä objektiivi näkyy selvästi muillekin, mutta kamerassa on myös muuta mitattavaa. Kameraa ostettaessa sen kennon pikselimäärä on tärkeä valintaperuste, eikä siinä kovin merkittävästi voi huijata. Ongelmana on kuitenkin se, että kun megapikseleitä lisätään, yhtä leveän ja korkean kuvan pienten yksityiskohtien tarkkuus kyllä paranee, mutta ei kovin paljon, ellei myös kennon fyysisiä mittoja kasvateta.

Kennon tuottaman kuvan hyvyyttä tai huonoutta on vaikea mitata millään mittanauhalla sillä tavalla, että monikaan tavallinen kameran ostaja sen ymmärtäisi. Yleensä kuitenkin kuvan laatu riippuu melko lailla kuvakennon koosta, siis sen leveydestä ja korkeudesta, ja tämähän sopii mitattavaksi laatukriteeriksi. Yleensä isompikokoinen kenno tuottaa parempilaatuisia kuvia.

Mainoksia lukevalle kennon todellinen koko ei silti ole mitenkään helppo selvitettävä. Käytetään paljon erilaisia termejä, kuten 1/2.3", Micro Four Thirds tai 1.5". Asiaan vihkiytymätön ei voi tietää edes sitä, onko 1.5" suurempi kuin 1/2.3", puhumattakaan kennojen todellisesta koosta. Kennojen koon ilmoittaminen pohjautuu löyhästi kennon lävistäjän pituuteen, joka ilmaistaan amerikkalaisille tutulla tuuma-asteikolla, usein murtolukuna (esimerkiksi 1/2,3 = 0,43).

Käytännössä nämä markkinointitermit ovat, paitsi eurooppalaisille vaikeaselkoisia, myös hyvin harhaanjohtavia. Esimerkiksi Canonin uuden kompaktikameran "1.5 tuuman" (38,1 mm) kennon mitat ovat 18,7 mm x 14 mm. Tästä voi laskea läpimitaksi 23,4 mm, joten ilmoitettu mitta poikkeaa yli 60 % oikeasta. Pinta-aloja tarkastellessa nähdään, että kullekin sensorin kuvapisteelle on tilaa vain suunnilleen kolmannes siitä, mitä se olisi jos sensorin lävistäjä todella olisi ilmoitettu 1,5 tuumaa eli 38,1 mm.

Kukaan ei yritä myydä suomalaiselle kuluttajalle 40-tuumaista televisiota 65-tuumaisena, mutta joidenkin kameramerkkien markkinoinnissa vastaava käytäntö on lähes sääntö. Myyntiväitteissä olisi näköjään vielä paljon siistimistä.