Uusi kamera

Jos joku olisi kuukausi sitten väittänyt, että yllä oleva kuva on otettu kompaktikameralla ilman jalustaa, olisin pitänyt puhujaa mainosmiehenä tai ainakin valehtelijana. Kuitenkin kuvasin kuun eilen illalla parvekkeelta ja jalusta on kesäpaikassamme. Jalustan sijaan käytin Panasonic Lumix DMC-FZ150 -kameran yökuvaustoimintoa; luultavasti kuva olisi onnistunut samalla tavoin muutenkin arvoilla f 660, s 1/125, a 5,2. Kaupunki-ilmassa oli pientä utua, joten jalustan avullakaan ei kuvasta olisi tullut sen terävämpi.

Kun pari kuukautta sitten ryhdyin miettimään uutta kameraa, ensisijainen toiveeni oli saada parannusta tarkennukseen pitkiä polttovälejä käytettäessä. Entinen kamera, DMC-FZ5, oli aikanaan 7 vuotta sitten yksi parhaita superzoomeja ja sai dpreview.comin arvostelussa maininnan "Highly Recommended". Kuitenkin sen automaattitarkennus saattaa joko osua nappiin tai sitten ei, eikä käsintarkennusmahdollisuutta ole. Kennon tarkkuus, 5 MP, ei myöskään mahdollista kovin radikaaleja rajauksia.

Uutta laitetta harkitessani vertailin lähinnä Nikon D5100:n, Pentax k-5:n ja Sony SLT Alpha A55:n ominaisuuksia keskenään netissä olleiden testien pohjalta. Kaikki ovat erinomaisia kameroita, mutta Nikonin pudotti hieman muita huonompi ergonomia. Pentaxin puoliammattilaismallista olisin pitänyt senkin vuoksi, että kaapissa on vanha Pentaxin filmirunko ja pari hyvää objektiivia, joita olisi voinut käyttää myös uuden kanssa. Vaikka k-5 useimmissa suhteissa on arvioitu Sonya paremmaksi, A55:n automaattitarkennus ja kuvanvakain ovat tehokkaammat kuin k-5:n, joten lopulta olin lähes valmis tilaamaan Sonyn rungon ja kaksi pakettiobjektiivia polttovälialueelle 18 – 200 mm.

Sitten sattumalta osui silmiin dpreview.comin arvostelu Panasonicin DMC-FZ150-kamerasta. Laite oli saanut saman verran pisteitä kuin A55 (erityyppisten kameroiden pistemäärät eivät kylläkään ole vertailukelpoisia) ja mitä enemmän tutustuin arvioihin FZ150:stä, sitä enemmän aloin pitää siitä. Olin jo ennestään sinut vanhan FZ5:n kanssa, jota on varsin vaivaton pitää mukana. Tämä on yksi tärkeimpiä kameran ominaisuuksia, sillä massiivinen järjestelmärunko ja pari välttämätöntä objektiivia todennäköisesti lojuvat kotona juuri silloin, kun sopiva kuvauskohde osuu silmien eteen. Ammattilaiskuvaajille ja kilpailuihin osallistuville ovat tietysti muut asiat tärkeämpiä.

Panasonicin kuvanlaatu ei suurissa suurennoksissa tai kriittisissä kuvauskohteissa ole aivan yhtä erinomainen kuin järjestelmäkameroiden, mutta dpreview.comin testikuvista päätellen FZ150 on selvästi lähempänä esimerkiksi A55:ttä kuin FZ5:ttä. Useimmista normaalikokoisista kuvista on jokseenkin mahdoton päätellä, onko ne otettu 4000 euron tai tämän kaltaisella 400 euron laitteistolla. Jos haluaa pelata varman päälle, voi kuvat halutessa tallentaa RAW-muodossa. Panasonicilla otetun kuvan voi ilman ihmeempää riskiä suurennuttaa A2-kokoon (n. 42 cm x 59 cm), mutta tuskin tulen sellaista koskaan tarvitsemaan. Harkitsen taas uuden kameran hankintaa, jos joskus tekee mieli metri kertaa puolitoista kokoista skarppia suurennosta.

Vaikka lähes aina käytän kuvatessani kameran etsintä, kääntyväksi nivelletyn näyttöruudun ansiosta en enää ryömi maassa ottaakseni lähikuvan maan matosista tai pölystä korvasienen pinnalla. FZ-sarjasta totuttuun tapaan lähin tarkennusetäisyys on n. 1 cm objektiivista.

En vieläkään ole lakannut ihmettelemästä uuden kameran tarkennuksen nopeutta ja tarkkuutta sekä kuvanvakaimen tehokkuutta. Myös kameran sarjakuvausominaisuudet ovat vakuuttavia: sillä voi ottaa esimerkiksi 2, 5 tai 12 täysikokoista 12 MP:n kuvaa sekunnissa, jos haluaa tallentaa häipyvän hetken jostakin nopeasta liikkeestä. Eadweard Muybridge olisi varmaan arvostanut tällaista kameraa ottaessaan kuvasarjoja eläinten raajojen liikeradoista 1870-luvulla.