15. kesäkuuta 2021

Malborkin takamailla

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies   |   

Calvinon kirja ei ole pelkästään pönöttänyt olohuoneen kirjahyllyssä, sillä aina muutaman kymmenen sivun jälkeen paperin kulmassa näkyy ja tuntuu taite, jota on käytetty kirjanmerkkinä. Jos talviyönä matkamies ei siis ole antautunut taistelutta yhden illan jutuksi. 

Tämän kirjan kehyskertomuksessa lukija ("sinä") yrittää lukea romaania, mutta alkusivujen jälkeen se osoittautuu mahdottomaksi. "Sinä" tapaat kirjakaupassa lukijattaren, joka on kiinnostunut samasta kirjasta ja "sinä" lukijattaresta. Erilaisten kirjallisuutta, kirjoittamista ja lukemista koskevien pohdintojen jälkeen "sinä" saat eteesi uuden kirjan alun, joka taas jostakin syystä keskeytyy. Myös seuraavissa kaksiosaisissa luvuissa rakenne toistuu: "sinä" pohdit korkealentoista filosofiaa ja "sinulle" tapahtuu outoja asioita, kunnes luvun loppuosassa pääset lukemaan uutta romaanikatkelmaa. 

Lukujen alkuosat muodostavat yhdessä oman kertomuksensa ja niillä on usein yhteisiä piirteitä saman luvun loppuosan romaanikatkelman kanssa. Välillä teksti on hyvin monimutkaista ja lukijan haastavaa. Mukaan otetut romaanikatkelmat ovat tyyliltään erilaisia, joista joitakin on ilo lukea, toisia ei niinkään.

Postmoderni muoto, metafiktiivisyys jne. jne. ovat kirjailijan työkaluja, taktiikkaa. Strategia, kirjan tarkoitus, on ymmärtääkseni saada lukija miettimään hieman omaa suhdettaan kirjoihin ja lukemiseen. Tätä saattaa arvostaa varsinkin sellainen, joka pitää romaaneista "joissa tuntee elementaarisen, primordiaalisen, telluurisen voiman." (s. 228)

Jotakin kirjaa lukiessa tosikkoa voi harmittaa, kun teksti paikka paikoin tuntuu huojahtelevan todellisen ja epätodellisen välisen rajan molemmin puolin. Calvinon teoksessa ei ole tällaista ongelmaa: se pysyy tiukasti rajan epätodellisella puolella. Tai ehkä todellisuus on jotain muuta kuin se, mihin ovat tottuneet 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla lukemaan oppineet. Toki mielikuvituksellisuus on romaaneissa täysin hyväksyttävää, mutta rajan voisi vetää siihen, minkä toisella puolella teksti ei voisi olla totta edes mielikuvitusmaailmassa. 

Jos ei ole niin kovin tosikko, voi panna merkille, kuinka tämän romaanin henkilöt ehkä itsekään tajuamatta kohtaavat jatkuvasti kysymyksen: mikä on totta, mikä kuvitelmaa, väärennöstä tai muunlaista huiputusta. Kirjasta jää silti mielikuva muka-älyllisyydestä, joka oikeastaan on nokkeluuteen verhottua epä-älyllisyyttä. Tästä huolimatta on hyvä muistaa, mitä kirja on: väline, jonka avulla kirjailijan ajatukset ja tunteet siirtyvät lukijalle. Ymmärtääkseni Calvino on käyttämiensä sanojen, ristiriitaisten sanontojen ja mahdottomien tapahtumien kautta pyrkinyt vaikuttamaan lukijan tunteisiin, ei ajatuksiin. Postmodernismi ei muutenkaan taida tukeutua ensisijaisesti järkeen.

Kirjan kymmenen romaanikatkelman nimet muodostavat oman kertomuksensa: Jos talviyönä matkamies, Malborkin asutuksen ulkopuolella, kurkottautuessaan jyrkältä rinteeltä, pelkäämättä tuulta ja huimausta, katsoo alas tiivistyvään varjoon, ...  

Osa kirjan kertomuksista liittyy Kimmeria-nimiseen maahan, joka oli olemassa ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Maassa tuotettiin lähinnä turvetta ja lupaava kimmerialainen runoilija Ahti Ukko kirjoitti teoksensa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kimmeria sijaitsi pohjoisilla tasangoilla Pohjanlahden tienoilla, kunnes Kimbrian Kansantasavalta valloitti sen toisen maailmansodan yhteydessä. Kimmerian kansa on sulautunut muihin ja heidän botno-ugrilaiseen ryhmään kuuluva kielensä on kuolemassa. 
– Kimmerian kohtalo tuntuu siis samantapaiselta kuin mitä rauhaa rakastavassa naapurimaassamme oli aikoinaan unelmoitu Suomelle.