Elämää ulkona

A. E. Järvinen: Erätulien loisteessa  |   

Aarne Erkki Järvinen kirjoitti 1920-luvulta lähtien parikymmentä suosittua eräkirjaa ja hänet tunnetaan myös taidemaalarina. Varsinainen leipäpuu yli 40 vuoden ajan oli Metsähallituksen metsänarvioijana Rovaniemellä. Hänellä oli Naarmankairassa Rovaniemen itäpuolella oma eräkämppä, missä hän kirjoitti ja maalasi vapaa-aikanaan.

Vuonna 1955 julkaistu Erätulien loisteessa koostuu 18:sta muutaman sivun mittaisesta novellista. Usein kertomuksen henkilöt yöpyvät rakovalkealla matkallaan erämaan halki tai metsästyksen lomassa. Tai kertoja joutuu kairassa todella pahaan kiipeliin, mistä hän pelastuu viime hetkellä. Tai toinen kulkijoista, yleensä vanhempi, alkaa kertoa muistumiaan jostakin tapahtuneesta. 

Kertomusten ja kertojan kommenttien kautta paljastuu, millaista oli elää Lapin syrjäisillä metsäseuduilla viime vuosisadan alkupuoliskolla. Mökillä peninkulman päässä muusta asutuksessa saattoi olla pieni peltoläntti, josta sai rehun muutamalle kotieläimelle. Lähellä oli joki tai järvi, josta voi pyytää kalaa. Rahaa tuli metsätöistä, jos töihin sattui pääsemään. Tarvittaessa leivän särvintä voi yrittää hankkia myös metsästä. Luonto tarjosi yrittävälle joskus lintuja tai isompiakin elikoita – kettuja, susia, jopa karhuja, joista näissä novelleissa otettiin talteen pelkästään turkki. Hirviäkin metsästettiin, mutta virallisesti vain hankitun luvan puitteissa. Jos ulkona uhkasi tulla kylmä, kaadettiin kelo rakovalkean aineksiksi; kyllähän metsässä puuta riittää!

Nykyisin Lapin erämaissa vaeltavat ovat lähes kaikki etelästä tulleita retkeilijöitä, turhankävelijöitä, joista ainakin osa pyrkii liikkumaan mahdollisimman vähän luontoa kuluttaen. Sen sijaan Järvisen kuvaamilla erämaan ihmisillä oli toisenlainen luontosuhde: ravinto ja muu tarvittava oli otettava sieltä, missä sitä on. Ei ollut varaa luonnon säälimiselle, kun oli kysymys ihmisen elämästä tai hyvinvoinnista.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että metsänhoitaja A. E. Järvinen kannatti metsien voimaperäistä hyödyntämistä, josta koitui paikallisille työtä ja tehtaille puuta. Parikymmentä vuotta sitten (2006) julkaistu elämäkerta osoittaa (Jukka Kemppisen mukaan), että hän oli Osaran aukeina tunnettujen Lapin metsien valtavien paljaaksihakkuiden vankka kannattaja, suunnittelija ja toteuttaja.

Kirjan novelleissa on helppolukuisen selkeää, konstailematonta kerrontaa ihmiskohtaloista ison luonnon armoilla. Joskus tarinan lopussa on pieni tunnelmapätkä ikään kuin koristeena. Teksti on kauttaaltaan paikallisväriä antavien fraasien kuorruttamaa melko hyvää kieltä ajalta, jolloin kieliasuun vielä voitiin kustantamoissa kiinnittää huomiota.