Orjuuden iltahämärä

Willian Styron: Nat Turnerin kapina   |

Nat Turner istuu sellissä syksyllä 1831 epäonnistuneen kapinan jälkeen ja muistelee elämäänsä. Mikään ei voi pelastaa häntä kuolemantuomiolta, vaikka hän välttikin joutumisen valkoisen roskaväen käsiin.

Nat, saarnaajana tunnettu musta orja, oli muutaman kymmenen seuraajansa kanssa nostattanut kapinan Virginiassa, jossa parin päivän aikana surmattiin puolen sataa valkoista. Kapinallisista parikymmentä tuomittiin kuolemaan; kapinaan osallistumattomia orjia ja vapaita mustaihoisia lynkattiin satoja.

Nat oli viettänyt orjuudesta huolimatta lähes siedettävää elämää Virginiassa; mustien elämä saattoi silloin olla suhteellisesti jopa parempaa kuin nyt. Jollakin syvän etelän puuvillaplantaasilla raataminen olisi toki ollut aivan toista. Suurena syynä Natin kapinalliseksi muuttumiselle olivat valkoisten aiheuttamat pettymykset ja monien toiveiden romahtaminen. Vahvistuksen tehtävälleen tappaa kaikki valkoihoiset hän sai Raamatun teksteistä.

Nat Turnerin kapinaliike ei ollut Yhdysvaltain ainoa orjakapina, mutta se oli suurin ja viimeinen. Se ehkä oli pienenä osana kasvattamassa valkoihoisten pelkoa, joka näkyy yhä tuliaseiden yleisyydessä ja pitkään jatkuneessa syrjinnässä.

Etelävaltiolaiseen sivistyneistöön kuuluneella Styronilla kirjoittamisen motiivi lienee ollut huono omatunto mustan väestön kohtelusta, joka vielä 1900-luvullakin oli periaatteessa samanlaista kuin sata vuotta aiemmin. Orjanomistajien patriarkaalisen huolenpidon vaihtuminen sisällissodan jälkeen satunnaisiksi työkeikoiksi ei välttämättä muuttanut asioita yhtään paremmiksi.

Vaikka kirjan aihe oli aikanaan yllättävä, kirjoitustyyliä voi pitää Kerouacin ja Ginsbergin jälkeen jopa vanhanaikaisena, myönteisessä mielessä. Maalaileva kerronta ja tunnelman luonti on taitavaa, mutta myös ihmisten luonteiden ja vuorovaikutuksen kuvaamisessa Styron näyttää osaamisensa. Kirjassa on huolellisen ammattilaisen kädenjälki; Styron ei hutiloinut ja kirjoitti yleensä enintään pari kirjaa vuosikymmenessä. Tekstistä ennen kapinan puhkeamista voi nauttia kuin hyvästä punkusta – raikas aromi, viipyilevä jälkimaku, hieman tanniinisuutta ryhtiä antamassa. Tai jotain sellaista.

Kirjan Nat Turner ajattelee kuin 1900-luvulla elävä oppinut; 1820-luvulla hänen ajattelutapansa olisi edellyttänyt yliopisto-opintoja ja syvällistä tutustumista aikansa sivistykseen. Päähenkilön puheen tyyli vaihtelee tarpeen ja kuulijan mukaan orjan mökellyksestä filosofisiin pohdintoihin. Tämä juontuu Natin asemasta sisäorjana joka oli jatkuvasti tekemisissä isäntäväen kanssa ja myös siitä, että hän oli saanut alkeisopetusta omistajiltaan. Nuoruudessaan Nat oli "kenties ainoa orjuudessa elävä rotunsa jäsen, joka todella oli lukenut sir Walter Scottia ja joka tiesi, paljonko on yhdeksän kertaa yhdeksän". 

Tänä vuonna Nat Turnerin kapinan suomennos täyttää 50 vuotta. Se tarjoaa kurkistuksen vieraaseen aikaan ja paikkaan, jossa elämisen ehdot poikkeavat täysin omistamme. Itse luin kirjan parikymppisenä yhä uudelleen muutaman vuoden välein. Teos sai hyvät arvostelut, joskin esitettiin myös samanlaista ihmettelyä päähenkilön roolin ja ajatustavan ristiriidasta kuin nykyisinkin voi lukea.

Esipuheessa Styron kertoo antaneensa "mielikuvitukselleen täyden vallan rakennellessaan tapahtumien kulkua" jos tietoa ei ollut. Uusien selvitysten jälkeen tiedetään, että William Styronin kertomus poikkeaa monissa oleellisissa kohdissa Nat Turnerin todellisesta elämästä. Se ei silti mitenkään vähennä hänen teoksensa arvoa kirjallisuutena ja kuvana ihmisestä ja hänen ajastaan.