Mutta kaikki järjestyy

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut  |   

Ponteva yrittäjä Pavel Ivanovitš Tšitšikov kiertelee palvelijansa ja kuskinsa kanssa 1800-luvun alussa syrjäseudulla ostamassa halvalla kuolleita sieluja eli edesmenneitä maaorjia, joita ei vielä ole poistettu henkikirjoituksen luettelosta. Virallisiin kauppakirjoihin kuitenkin merkitään, että hän ostaa eläviä talonpoikia ilman maata, muualle siirrettäväksi. Ostostensa takia aletaan siivosti käyttäytyvää ja mielistelevää Tšitšikovia pitää upporikkaana. 

Oudot afäärit synnyttävät kuitenkin valtavan huhumyrskyn N:n kaupungin herrasväen keskuudessa. Vähitellen tapahtumat kehittyvät farssiksi ja tämän (osittain kovin vanhahtavasti suomennetun) kertomuksen päähenkilö Tšitšikov katsoo parhaaksi poistua näyttämöltä kohti uusia haasteita.

Kirjan alkuosassa kuvatut tyypit, sielujen omistajat, ovat omaperäisiä, mutta kuitenkin luonteeltaan ja käytökseltään sellaisia, joita saattaisi nykyisinkin tavata monen liike- tai muun organisaation sisältä. He nyt vain sattuvat omistamaan kokonaisia kyliä, tuhansia hehtaareja maata ja satoja maaorjia, mitäpä siinä merkillistä. Päällisin puolin näyttää, että hahmoja käsitellään lempeän humoristisesti, mutta mukana on viiltävän satiirinen tausta. Vuosisataisten väkivaltaisten käytäntöjen vaikutus käännetään yksittäisten ihmisten naurettaviksi luonteenpiirteiksi ja hullunkuriseksi käytökseksi. 

Kaikki siis on kuten pitääkin, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ne kirjan henkilöt, jotka elävät muualla kuin yhteiskunnan pohjalla, eivät ymmärrä ruumiillisen työn raskautta ja luonnetta. Heille töiden tekijät ovat vihonviimeisiä juopporatteja ja varkaita, laiskoja pinnareita ja petkuttajia jotka syövät omistajansa perikatoon. Vastaavasti isäntä voi tehdä väelleen mitä haluaa kenenkään siihen puuttumatta.

Ajattelevan, tietävän ja tuntevan nykyihmisen mieleen teksti tuo hyytävän helvetin: eihän näin pidä ihmisen elää ja kohdella lähimmäistään. Hahmot eivät yleensä tee mitään elantonsa eteen. Monella aika kuluu lörpötellessä, toisia petkuttaessa ja ehkä jossakin nimellisessä virassa laiskotellessa. Ei siis isosti ihmetytä tieto, että Gogol ajatteli käyttää tätä kirjaa oman Jumalaisen näytelmän kaltaisen kirjahaaveensa helvettiä kuvaavana osana.

Se, ketä Gogol on valinnut päähenkilöiksi, kertoo hänen taustastaan ukrainalaisen aatelissuvun vesana. Tekstissä toimijoina ovat yläluokkaiset keski-ikäiset miehet, yläluokan naisia on mukana mutta lähinnä ääriviivoin hahmoteltuina. Palvelusväkeä ja talonpoikia vilahtelee tarinan sivuhenkilöinä, jos herrasväki on heitä sattunut tarvitsemaan.

Yhteiskunnan rakenteet ovat kuten ne ovat olleet satoja vuosia eli niitä ei oikeastaan ole. Tätä alleviivaavat muutamat satiiriset kappaleet, jotka ylistävät mainion kotimaan valtavuutta ja ylivoimaisuutta, juuri kun on sivukaupalla tehty selkoa jostakin räikeästä epäkohdasta. Mutta oikeasti maassa ei toimi mikään, paitsi mitä tarvitaan byrokratiaan, sotimiseen ja kaupankäyntiin. Kaikki kuitenkin järjestyy, jos tietää oikeat henkilöt ja keinot joilla heidät saa suosiollisiksi. Jos vääryyksiä tulee ilmi, ne peitellään. Mutta sellaistahan ei enää nykyaikana tapahdu. Eihän?