15. joulukuuta 2012

Herrojen huvituksia

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Stieg Larssonin (1954–2004) Millennium-trilogian ensimmäinen osa "Miehet jotka vihaavat naisia" ottaa käsiteltäväksi melkoisen kimpaleen 1900- ja 2000-luvun Ruotsin talouseliittiä. Toisaalla on huijari-keinottelija Hans-Erik Wennerström, jonka panettelusta toimittaja Mikael Blomqvist saa kirjan alussa kolme kuukautta linnaa. Toisaalla on maan johtavaan teollisuussukuun kuuluneen Harriet Vangerin murha, jota tutkimaan Blomqvist palkataan. Vähitellen selviää, että Harriet oli vuosikymmeniä sitten jotenkin saanut tietoa naisten selvittämättömistä sadistisista murhista takavuosien Ruotsissa.

Wennerström on luonnollisesti hyvä nimi niljakkeelle, tuleehan siitä monille niin helposti mieleen Ruotsissa 1960-luvulla tuhoisasti vakoillut Stig Wennerström. Sen sijaan ulkomaalaisia ei kirjan pahisten joukossa ole, ainakaan niin systemaattisesti kuin trilogian toisessa osassa.

Larsson yrittää luoda kirjalleen autenttisuutta listaamalla pikkutarkasti kahviloita, katuosoitteita, tietokoneiden merkkejä ja malleja ynnä muuta, joiden kanssa päähenkilöt ovat tekemisissä. Tämä panee odottamaan, että kirjan muutkin detaljit olisi hiottu viimeisen päälle. Kun ne selvästi eivät sitten olekaan, lukija tuntee joutuneensa huijatuksi. Myös rikokset ja useimmat rikospaikat – tämän kirjan keskuspaikasta Hedebystä lähtien – ovat mielikuvitusta. Toki kirjassa kuvatun kaltaista naisiin kohdistunutta väkivaltaa on tapahtunut ja tapahtuu, mutta ei Ruotsissa.

Lost in translation?
Kirjan juoni on taitavasti rakennettu ja kokonaisuus on huomattavasti parempi kuin trilogian kakkososan. Siitä huolimatta tässäkin kirjassa on paljon sellaista viimeistelemättömyyttä, mikä ei houkuta lukijaa jatkamaan. Esimerkiksi täysin tarpeeton prologi vaikuttaa viidennen luokan kioskikirjaan sutaistulta. Toinen esimerkki: kirjan alkupuolella Millennium-lehden päätoimittaja Erika Berger ja Mikael Blomqvist päätyvät keskustelussaan sopuisasti siihen, että Blomqvist siirtyy kohun vuoksi syrjään lehdestä. Muutama kymmenen sivua myöhemmin selviää, että Blomqvistin ero - tai uusi työpaikka - onkin aiheuttanut ison riidan heidän välilleen. Saattaa tietysti olla, että ensimmäisen keskustelun vivahteet ovat käännettäessä kadonneet.

Myös henkilöiden vuorosanat ovat jotenkin outoja: ainakin suomennoksessa kaikkien puhe on lähes samanlaista kirjakieltä ja henkilöiden tausta tai kulloinenkin tilanne heijastuu repliikkeihin vain heikosti. Kärjistäen voisi sanoa, että kirjassa on pelkästään yksi henkilö, joka äärimmäisen sanavalmiina latelee viimeisteltyjä vuorosanojaan eri hahmojen suusta. Kun Blomqvistille selviää, että Vanger on petkuttanut häntä, hänen voimakkain repliikkinsä Vangerin asianajajalle Dirch Frodelle on "Dirch, mene". Ehkä näin sanoo suurimman toiveensa kariutumisesta kimmastunut ruotsalainen, mutta tuskin hienostunuttakaan kieltä käyttävä suomalainen toimittaja.

Lähes 2000-sivuisen kolmiosaisen kirjan saaminen suomen kielelle on varmasti ollut kääntäjälle melkoinen urakka, ehkä pakkopulla joka on vain täytynyt tehdä ilman erityistä kunnianhimoa. Kirja on varsin virheettömästi käännetty, mutta ei varsinaisesti suomennettu.

Supersankari
Viimeistelemättömyydestä huolimatta tämäkin on erittäin viihdyttävä ja taitavasti koukuttava kirja. Koukuttavuus johtuu, paitsi etevästä juonen kehittelystä, ennen kaikkea siitä, että se tarjoaa erinomaisen samastumisen kohteen kirjojen suurkuluttajille. Kirja vaikuttaa hyvältä, jos lukija ei odota siltä loogisuutta eikä välitä detaljien uskottavuudesta. Supersankarihahmonsa luodessaan Stieg Larsson tiesi varsin hyvin, minkälainen näkökulma tehoaa kirjanostajiin.

Ensi lukemalta Larssonin hyvikset tuntuvat taivaallisen hyviltä ja pahikset helvetillisen pahoilta, jotka ilman muuta ansaitsevat karmeatkin kohtalonsa kirjan loppuselvittelyissä. Kirja vain toteaa asioiden kulun, kun toinen päähenkilö Lisbeth Salander varastaa Wennerströmiltä miljardeja ja ilmiantaa tämän sitten velkojaan perivälle mafialle. Murhaan johtaneen ilmiannon motiivina on se, että Wennerström ei ollut alistunut erään tyttöystävänsä kiristysyritykseen, vaan pakottanut tämän tekemään abortin. Myöskään Blomqvist ei epäröi julkistaa suurta määrää netin kautta pihistettyjä dokumentteja voidakseen kostaa vastustajalleen. Kirja antaa ymmärtää, että tarkoitus pyhittää keinot ja "oikeus" on aina "hyvien" puolella.

Tämä sopii täydellisesti Teräsmiehen kaltaisiin suosittujen sarjakuvien supersankareihin. Supersankarilla on ylittämättömiä henkisiä tai ruumiillisia kykyjä (Salanderilla ylivertainen taito varastaa netin kautta mitä tietoja hyvänsä). Supersankarin vastustajina on pahiksia, joilla on käytössään ylivoimaisia resursseja (esimerkiksi Salanderin ällöttävä edunvalvoja Bjurström tai finanssiliero Wennerström). Supersankari voittaa lopulta vastustajansa ja kostaa tälle vanhatestamentillisessa hengessä.

Yhteiskunnallisuus
Kirjan Wennerström ja Vangerin teollisuussuku toimivat molemmat Ruotsin talouselämässä, mutta lähes täysin vastakkaisissa rooleissa. Mikael Blomqvistin maailmassa ammattimaiset sijoittajat ja muut keinottelijat ovat sitä joukkoa, joka aiheuttaa nykyajan talouden ongelmat. Pörssi on täysin eri asia kuin reaalitalous eli tavaroiden ja palveluiden tuottaminen ja myyminen. Jos pörssin kurssit laskevat, se johtuu siitä, että suurkeinottelijat pettävät isänmaansa myymällä ruotsalaiset osakkeensa ja sijoittamalla rahansa ulkomaisiin kohteisiin.

Stieg Larssonia on ainakin tämän kirjan perusteella vaikea luokitella kovin vasemmistolaiseksi tai edes yhteiskuntakriittiseksi kirjoittajaksi. Larsson kyllä kirjoittaa rikkaiden ihmisten uskomattomasta pahuudesta, mutta kirjasta ei juuri löydä viitteitä siitä, että pahuus jotenkin aiheutuisi yhteiskunnan olosuhteista. Jotkut satunnaiset rikkaat vain ovat vinksahtaneet moraalin ja lain väärälle puolelle. Hyi hyi! Tuhma!

Ajatuksia Millennium-trilogian kakkososasta on toisaalla blogissani. Supersankari-ilmiöstä voi lukea lisää esimerkiksi Wikipediasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti