Super-Peppi

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

WSOY:n Porvoon-kirjakaupan loppuunmyynnissä viime joulun alla osui silmiin parin–kolmen euron hintainen Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskimmäinen osa Tyttö joka leikki tulella. Larssonin dekkaristinkykyjä on kehuttu, ja niin tämä pokkari lähti mukaamme monen muun ohella.

Ryhdyin lukemaan sitä joulun aikaan yhtenä iltapäivänä enkä saanut laskettua käsistäni ennen viimeistä sivua muuten kuin syömisen ja lyhyiden unien ajaksi. Larsson on osannut tehdä kirjan todella koukuttavaksi: kovia kokenut, hyper-älykäs, omapäinen ja pienikokoinen nuori nainen saa vastaansa sekä maan poliisikunnan että lehdistön ja rikollisjengit.

Larsson on rakentanut pääjuonen taitavasti, ilmeisesti ottaen mallia lukemattomista poika- ja muista seikkailukirjoista, joissa päähenkilö joutuu taistelemaan ylivoimaisia vaikeuksia vastaan ja lopulta selviytyy voittajana oman nokkeluutensa ja taitavuutensa avulla. Hakematta tulevat mieleen Peppi Pitkätossu, mestarietsivä Kalle Blomqvist ja muut Astrid Lindgrenin luomat hahmot, joihin kirjassa suoraan viitataan. Rinnastuksia on myös Raamatun teksteihin: Loppuhuipennuksessa päähenkilö ammutaan, hän kuolee ja hänet haudataan, mutta hän nousee kuolleista kostamaan isän pahat teot.

Jos kirjassa seikkailisi Lisbeth Salanderin sijaan vaikkapa Lars Salander, juoni vaikuttaisi naiivilta seikkailukirjan karikatyyriltä. Vaihtamalla päähenkilöksi naisen on Larsson saanut juonen kehittelyyn tuoreutta ja mielenkiintoa. Ehkä hänellä on ollut mielessä myös se, että kirjojen suurkuluttajia eivät ole niinkään miehet.

Kirjan uskomattoman, paikoittain täysin mahdottoman mutta siitä huolimatta henkeäsalpaavan pääjuonen päälle on Larsson leiponut tarpeettomia sivujuonteita sekä junnaavia keskusteluja Millennium-kustantamossa ja poliisin palavereissa sen jälkeen, kun Salander on joutunut epäillyksi kolmoismurhasta. Ilmeisesti keskusteluilla on ollut tarkoitus luoda syvyyttä kirjan sivuhahmoihin, mutta viimeistään kirjan toisella lukukerralla ne pelkästään haukotuttavat. Kaipa tämä kuvaa myös sitä, että Ruotsi on ennen kaikkea keskusteluyhteiskunta. Luonteiden kehittelyssä Larssonilla olisi ollut paljon opittavaa vaikkapa Matti Yrjänä Joensuulta, toiselta edesmenneeltä dekkaristilta. Larssonin lähes 700-sivuisessa kirjassa olisi ollut vaikka kuinka paljon karsittavaa ja virheiden korjailua, mutta se lienee jäänyt tekemättä viimeistään sen takia, että tekijä menehtyi sairauskohtaukseen ennen hänen esikoisteoksiensa valmistumista painosta.

Peppi Pitkätossu -teeman lisäksi Larsson on luottanut myös muihin tavanomaisiin myyntikikkoihin eli rankkaan väkivaltaan ja sukupuolineutraaliin seksiin. Astrid Lindgrenin onnelaan ei suurrikollisuus kuulu, ja niinpä tässä kirjassa rikollisuus onkin tuontitavaraa. Useimmat tarinan roistot ovat ulkomaalaisia ja varsinkin suomalaisnimiset kunnostautuvat väkivallan suoritusportaassa. Tämä ei ole suinkaan Stieg Larssonin keksimä lukijoiden kosiskelukeino; monet varmaan muistavat, että jo 1950- ja 60-luvulla ruotsalaislehdet revittelivät tiuhaan rikosuutisten vakio-otsikkoa "En Finne igen!". Jos tämä alamaailman kansallisuusjakauma pitää yhä paikkansa, voi syvästi ihmetellä, miten Ruotsi on aikanaan ottanut vastaan sinne teollisuuden työvoimaksi saapuneet naapurimaan, entisen alusmaansa, asukkaat.

Ajatuksia Millennium-sarjan ensimmäisestä ja viimeisestä osasta on muissa blogikirjoituksissani.