Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa |
Tarinat toimivat kehikkoina, joissa dialogeihin on kömpelösti ripustettu suuri määrä erilaisia, varsinkin merenpinnan nousuun sekä megatsunameihin liittyviä havaintoja ja teorioita. Ihmisten välisten suhteiden kehittyminen esitetään sentään yleensä hyvin, samoin jännitysjaksot, joista jotkut päättyvät onnellisesti. Jännärinä kirja toimii kohtalaisesti, ekologisena unilukkarina ei yhtä hyvin.
Kirjan luontohavainnot ovat sinänsä mielenkiintoisia, varsinkin kun on niin helppo tarkistaa netistä, mitä mieltä nykyisin ollaan eri teorioista. Se, mikä on tapahtunut aikaisemmin, voi tapahtua uudelleen, jos olosuhteet ovat sopivat.
Useimmat kirjan henkilöistä eivät tunnu tosissaan kantavan huolta ilmastosta; he matkustelevat kuin viimeistä päivää lentäen tai laivalla milloin Intiaan, milloin Bermudalle tai Grönlantiin. Kirjan syntyaikaan vuosituhannen vaihteessa päästöjen pienentämiseksi oli tosin nykyaikaakin huonommat eväät, koska ihmiskunnan nykyisen kaltainen elämä perustuu suurelta osin fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Ja sitten tapahtui se, mikä tapahtui. Tosin epilogissa katastrofin pääkonnaksi nostetaan ydinvoima jonkinlaisen loogisen kuperkeikan kautta.
Kirja ilmestyi 2005, joten siinä puhutaan ilmaston lämpenemisestä, ei nykytapaan ilmaston muuttumisesta. Pari vuosilukumainintaa kertoo, että tapahtumat on sijoitettu vuoteen 2020. Kirjoittamisajankohdan toiveikasta henkeä kuvastaa venäläisten järjestöjen ja henkilöiden tasaveroinen ja innokas osallistuminen ilmaston lämpenemisen tutkimukseen ja seurausten torjuntaan. Jopa Moskovan valtaapitävät ovat enemmän kiinnostuneita ilmaston lämpenemisen aiheuttamista uhkista kuin omasta asemastaan ja pankkitileistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti