Anni Kytömäki: Kivitasku |
Kivitaskussa on limittäin kolme kertomusta, joiden alkamisvuodet ovat 1959, 2011 ja 1849. Eri aikoihin kuuluvia tarinoita viedään omaa kirjoitustyyliä käyttäen eteenpäin toistensa lomassa. Lähimmäs nykyaikaa sijoittuvan tarinan päähenkilöitä ovat Veka ja hänen siskonsa Pike. Heidän lapsuuden muistoissaan esiintyvät isä ja Kerttu-mummu. Mutta miksi äiti on mielikuvissa niin vähän mukana? Miten alkuluvun Helena liittyy Vekan ja Piken elämään?
Vekan mielenliikkeet on asemoitu aika lähelle naisen ajattelua, siten kuin minä sen käsitän. Niinpä vähäinen homoeroottinen hytinä ei ole iso yllätys. Mutta eihän juoni niin mene, vaan kirjailijalla on varastossa aivan toisenlaisia kiemuroita. Kaikkea ei kerrota heti, useimpiin arvoituksiin löytyy kuitenkin ratkaisu aikanaan. Kirjoja lukiessa harva asia on yhtä miellyttävä kuin se, että huomaa kirjailijan höynäyttäneen lukijaansa perusteellisesti, joten tässä ei siitä sen enempää.
Toiset ajat, toiset paikat, toiset ihmiset sulautuvat joustavasti kulloisiinkin ajatuksiin ja havaintoihin. Yksityiskohdat, tekstin rakennuspalikat, on kirjoitettu niin, että niitä viitsii lukea, joskin vähempikin määreiden käyttö olisi saattanut riittää. Juonen suuret linjat tuntuvat jotenkin liian laajoilta, eksyttäviltä, vaikka 19. ja 21. vuosisata ennalta arvattavasti kohtaavatkin toisensa.
Kirjan 1800-luvun tapahtumien taustana on todellisia paikkoja ja tapahtumia, mutta asioiden sijoittaminen eri ajankohtiin tuntuu heittävän kiusallisesti. Ehkä ehjempi tulos olisi saatu sillä, että viittaukset todellisiin historiallisiin tapahtumiin olisi häivytetty pois.
***
En malta olla toistamatta Kytömäen havaintoa pietarilaisen 1800-luvun ylimyksen suhtautumisesta asioihin: "Hän ei ole kiinnostunut keskeneräisestä, vain suunnittelusta ja valmiista kuten käsityötaidottomat ihmiset ovat." (s. 322). Tällainen tuntuu yhä olevan valitettavan yleistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti