29. syyskuuta 2019

Tarinankertojan tarina

Khaled Hosseini: Leijapoika   |  

Kertomus alkaa Afganistanissa 1970-luvulla, jolloin kaikki oli vielä hyvin ennen neuvostoinvaasiota, sisällissotia, talibania. Tai huonosti, jos kysyttiin muilta kuin Kabulin hyväosaisilta, joihin päähenkilökin kuului. Päähenkilö, Amir, pakenee isänsä mukana miehitetystä Afganistanista ja onnistuu vähitellen luomaan aseman Yhdysvalloissa, aivan kuin kirjailija itsekin. Myöhemmin Amir palaa pimeyden ytimeen, uskonnon hallitsemaan Kabuliin, hyvittämään poikaiän pahoja tekoja tai tekemättömyyksiä.

Juonen yleiskuviossa on dramaattisia puitteita lähes minkälaiselle tarinalle. Khaled Hosseini on tehnyt hyviä valintoja toiminta-, ihmissuhde- ja muiden painotusten välillä. Tämä Hosseinin kirja oli kansainvälinen myyntimenestys, jonka suosion siivittämänä markkinoille tuli muitakin Afganistaniin ja Pakistaniin sijoitettuja romaaneja.

Joku voi ajatella, että ei pidä tällaisista suurista polveilevista kertomuksista. Ehkä tunteen ydin onkin, ettei pidä huonosti kirjoitetuista kertomuksista. Tämä tarina on kirjoitettu hyvin. Oleellista kirjassa on Hosseinin tapa kertoa tapahtumista selkeällä, kauniilla ja temppuilemattomalla kielellä, joka ei käännöksessäkään ole muuttunut luonnottomaksi epäkieleksi. 

Leijapojan hyvät ihmiset ovat hyviä, pahat pahoja ja tapahtumat traagisia tai dramaattisia kuten vanhojen mestareiden kirjoittamissa saduissa. Tarinaan sisältyy kamppailua isän hyväksynnästä, varakkaan pojan ja perheen palvelijan pojan rikkoutumatonta (joskin epäsymmetristä) ystävyyttä, ylivoimaisia vastoinkäymisiä ja viime hetken voittoja. Asiaan kuuluu, että pahat saavat palkkansa, yksi toisensa jälkeen.

Erityisen hyvin on kuvattu kulloistakin ympäristöä ja ihmisen mieltä ja sen muuttumista, hyvyyden muuttumista pahuudeksi. Kun pahuutta on tarpeeksi, kuten kertomuksen pääkonnan Assefin ajatuksissa ja teoissa, ymmärrystä ei enää riitä; kirjailija vain kuvailee, toteaa tapahtuvan.

Ihmisten välisistä suhteista kerrotaan tavalla, joka ei ole tyypillistä toimintapainotteisille kertomuksille. Mitä merkitsee, kun Hassan, palvelija, 1970-luvun Kabulissa tekee tehtävänsä aina mukisematta ja puolustaa isäntäväkeä. Mitä merkitsee, kun paholaismainen Assef häpäisee enkelimäisen Hassanin Amirin nähden eikä tämä uskalla tehdä mitään. Mitä se merkitsee Amirille, mitä Hassanille. Miten Amirin pitkään jatkuneen huonon omantunnon tuomat ajatukset ja tuntemukset muuttavat kohdettaan ja muotoaan, muuttuvat vihaksi. Mitä seurauksia tällä on Hassanille ja mitä seurausten ymmärtäminen merkitsee Amirille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti