Mitä lehdissä ei kerrota

Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies   |  

Tämä oli ilmestyessään 1976 täysin uudenlainen poliisiromaani, jossa poliisit ovat ihmisiä, eivät rikoksenratkaisukoneita. Joensuu oli itsekin rikospoliisi ja pysyi poliisina miltei koko kirjailijanuransa ajan, vaikka olisi varmaan tullut toimeen päätoimisena kirjailijanakin. Hänen ei tarvinnut kuvitella tai kirjoista lukea millaista on olla poliisina.

Kirjan taustana on halu kertoa mitä rikospoliisin työ oikeasti on, tai mitä se on Joensuun mielestä: "Siirtyessään rikospoliisiin Harjunpää oli elänyt kirjojen ja elokuvien avulla luomissaan kuvitelmissa, todellisuus oli selvinnyt hänelle viikossa. Työ oli pääasiassa katkonaista, toisistaan erillisten asiapätkien samanaikaista käsittelyä, se oli ikuista odottamista, arvailua, ankeassa virkahuoneessa istumista ja loputonta papereiden ja lomakkeiden täyttämistä."

"Väkivaltatoimiston paine oli toisenlaista. Se oli lähes huomaamatonta, syövyttävää ahdistusta, se seurasi kotiin ja pulpahti unissa esiin laittaen miehen keräämään ratapihalta ihmisriekaleita. Paineen synnytti vuodesta toiseen jatkuva tuskan ja kuoleman näkeminen ja vain surevien ja onnettomien ihmisten kanssa asioiminen. Piinaavaa tunnetta alkoi vähitellen pitää normaalina olotilana."

"Kuolemasta taas ei sopinut puhua. Siitä piti niin sanotun hyvän tavan vuoksi vaieta, se piti työntää kehitysmaihin, se piti saada niin kauas piiloon, että uutisista syntyi tavalliselle ihmiselle kuva, jonka mukaan pahaa tapahtui vain muualla ja toisille. Ehkä niin oli hyvä."

Henkilöt, niin elävät kuin kuolleetkin, ovat tarkasti ja lukijaa säästämättä kuvattuja. "Harjunpää huomasi, että nainen vapisi, hän puristi kaidetta molemmin käsin, ja iho oli kämmenselkien päällä valkoista ja kireää. Jostakin alakerroksista kuului jälleen kissan mouraisu."

Harjunpää epäilee jatkuvasti itseään ja omaa kykyään hoitaa työtehtävät ja perheensä asiat kunnialla. Hän tuntee jatkuvasti, että muut odottavat hänen toimivan jollakin tavalla. Epäilyistään huolimatta hän tekee työnsä ensiluokkaisesti. Hän reagoi voimakkaasti tunteella kaikkeen pahaan mitä työssään kohtaa tai ei kohtaa. Neuroottisuutta voisi välillä pitää humoristisena, ellei se olisi päähenkilölle niin vakavaa.

Jännityksen kehittely on aika tavanomaista. Ehkä dokumentoinnin takia esiteltyjä makaabereja yksityiskohtia olisi voinut olla vähemmänkin. Kirjoitustyylistä näkee paikka paikoin, että Joensuu on Haanpäänsä lukenut. Toisaalta voi kuvitella, että esimerkiksi Leif G. W. Persson (ja moni suomalainen kirjailija) on ottanut Joensuusta mallia romaaniensa rikosten miljöisiin.