3. huhtikuuta 2019

Aristokratiasta elitokratiaan

Michael Young: Meritokratian nousu 1870–2033   |  

Michael Youngin keksimä 'meritokratia'-termi on jälleen ajankohtainen. Muutama viikko sitten taivasteltiin sitä, että opiskelupaikka collegessa lohkeaa, paitsi pääsykokeissa menestymällä, yleisesti myös lahjonnan avulla; opiskelupaikan ostaminen ei tosin ole mikään uusi ilmiö. Meritokratia on ollut tapetilla myös siksi, että poliitikot ovat aika ajoin pitäneet sitä toivottavana järjestelmänä, koska sen ajatellaan takaavan ihmisen menestymisen kykyjen mukaan. Tällaiset ajatukset osoittavat, että Youngin kirja on tainnut jäädä kesken.

Päälle päin ei aivan selvästi näy, että tämä kirja on nimenomaan varoitus tiestä, mitä pitkin ei pidä lähteä kulkemaan. Niinpä 1967 julkaistun suomennoksen kustantajakin, edesmennyt Weilin+Göös, kertoo takakansitekstissä vain ympäripyöreästi teoksen liittyvän mielenkiintoisella tavalla siihen, miten koulutusuudistus vaikuttaa yhteiskuntarakenteeseen. Peruskoulun valmistelu oli silloin kuuma poliittisen keskustelun aihe.

Meritokratian nousu on satiirinen dystopia, joka on kirjoitettu ikään kuin 2034 laadituksi historiikiksi, jonka tekijä ei peittele silmitöntä innostustaan tähän uuteen järjestelmään. Kirjan mukaan meritokratiasta tuli vallitseva järjestelmä 1950-luvulla, kun poliittiset puolueet pitivät sitä parempana kuin perinnölliseen asemaan ja varallisuuteen pohjautuvaa koulutusta ja työuraa. Korkeat perintöverot olivat jo sitä ennen alkaneet murtaa aristokratian vuosisataisen ylivallan perustaa. Vähitellen paljastuu, että laadukkaan koulutuksen takana on kuitenkin luokka-asema, koska alaluokkien lapset eivät ole kiinnostuneita koulutuksesta (eli joutuvat keskeyttämään opiskelun mennäkseen töihin). Meritokratia oli vain toinen tapa, jolla estettiin tasa-arvoinen kohtelu.

Jos vanhemmat olivat riittävän rikkaita, lahjatonkin lapsi saattoi yhä saada jonkinlaisen koulutuksen yksityisessä sisäoppilaitokessa (kunnollista opetusta sai vain julkisen vallan säätelemissä kouluissa) ja toimia sitten vanhempien järjestämässä leppoisassa työssä vaikkapa lakimiehenä. Ne, joilla oli varaa ja mahdollisuuksia, yrittivät saada etuja seuraavalle sukupolvelle geenien muuntelulla ja älykkäitä lapsia adoptoimalla.

Älykkyyden testaaminen sai jonkinlaisen yleisen pääsykokeen aseman. Yksi tai muutama teini-ikäisenä tehty testi saattoi määrätä koko loppuelämän suunnan joko lahjakkaiden tai lahjattomien joukossa. Huono testimenestys tarkoitti myös heikkolaatuista koulutusta ja huonoa menestystä uusissa testeissä. Niinpä testaaminen johti jäykkiin psyykkisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin rajalinjoihin 5 %:n meritokraattisen eliitin ja tavallisten tallaajien välille. "Tiedämme, että ainoat hyvät ruumiillisen työn tekijät ovat ne, jotka eivät pysty mihinkään parempaan." Tekniikan kehittyessä nämä työntekijät korvautuivat automaatiolla. Alaluokalle löytyi sentään uutta työtä yläluokan kotien palvelijoina.

Meritokratia jyrkensi luokkajakoa, yläluokan asema parani ja alaluokan huononi. Samalla Ison-Britannian perinteiseen luokkajakoon perustunut poliittinen systeemi romahti. Meritokratia alkoi muistuttaa totalitarismia.

Työelämän olot muuttuivat ultraliberalistien unelmaksi, missä periaatteessa vain ÄO- ja soveltuvuustestien tuloksilla oli merkitystä. Niinpä esimerkiksi pyrkyrin syrjäyttämästä 55-vuotiaasta toimitusjohtajasta saattoi tulla toimistoapulainen, kunnes pääsi eläkkeelle 80-vuotiaana. Jossakin vaiheessa eläkkeet poistettiin kokonaan.

Oletettiin, kuten nykyisinkin oletetaan, että työelämässä noudatetaan neutraaleja pätevyyteen perustuvia palkitsemisperiaatteita. Vaikka meritokratian periaatteet olisivat eduksi liikeyrityksen toiminnalle, palkoista ja ylennyksistä päättävän henkilön mieltymykset ovat ratkaisevia. Kunnianhimo on kuitenkin aivan eri asia kuin kykenevyys ja älykkyys eri asia kuin henkilön hyödyllisyys organisaatiolle.

Alaluokkien arvostelun vaimentamiseksi säädettiin 2005 kaikille sama rahapalkka, mutta eliitti sai sen päälle kaikki kuviteltavissa olevat erityisedut. Samasta syystä ruumiillisessa työssä työaika oli 7 h/vrk, yläluokalla sanottiin olevan rajoittamaton (ajattelu)työaika.

Vähitellen aluksi naiset, sitten muutkin huono-osaiset alkoivat osoittaa mieltään meritokraattista systeemiä vastaan. Kirjoittaja suhtautuu mielenosoituksiin ylimielisesti, koska alaluokan ihmisillä ei hänen mielestään ole tarpeeksi älykkyyttä muutoksiin. Kirjan loppu viittaa kuitenkin siihen, että maassa syntyi suuria mellakoita, ehkä myös inhimillisempään yhteiskuntaan johtavia reformeja.

Kirjan yksityiskohdat ymmärtää parhaiten, jos on perehtynyt Ison-Britannian 1900-luvun historiaan. Muille tekstin omaksuminen on paikka paikoin vaikeaa varsinkin höpöttävän, sinne tänne kaartelevan esitystavan vuoksi, jonka voi ajatella kuvastavan yläluokkaiseksi tekeytyneen kirjoittajan maneereja. Kirjan kirjoittaja Michael Young (1915–2002) oli työväenpuolueen parlamenttiedustaja ja sosiologi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti