9. tammikuuta 2013

Hypoteesina Jumala

Richard Dawkins: Jumalharha

Kun kuuluisa ranskalainen tähtitieteilijä ja matemaatikko Pierre Simon Laplace lahjoitti keisari Napoleonille suuren kirjansa taivaanmekaniikasta, keisari ihmetteli, miksei kirjassa mainittu mitään Jumalasta. Laplace kuuluu vastanneen "Sire, sitä hypoteesia en tarvitse."

Myös brittiläinen kehitysbiologi Richard Dawkins on päätynyt monien muiden tiedemiesten ja -naisten ohella siihen, että Jumala-hypoteesillä ei voi selittää maailmankaikkeuden syntyä eikä eliölajien kehittymistä ja käyttäytymistä.

Dawkins on monissa kirjoissaan – mm. "Geenin itsekkyys" ("The Selfish Gene" 1976),  ja "Sokea kelloseppä" ("The Blind Watchmaker" 1986) – kuvannut havainnollisesti maailman synnyn ja elämän kehityksen luonnonlakien ja luonnonvalinnan avulla. Toisin kuin "älykkään suunnittelun" puolestapuhujat ja muut luomisoppiin uskovat antavat usein ymmärtää, luonnonvalinta ei perustu sattumaan vaan pienen pieniin muutoksiin geneettisessä perimässä. Miljoonien vuosien aikana ovat hyödylliset ominaisuudet yleistyneet ja tarpeettomat tai haitalliset väistyneet luonnonvalinnan vaikutuksesta.

Vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan "Jumalharha" ("The God Delusion") Richard Dawkins käsittelee Jumalaan uskomisen mielettömyyttä. Harha voidaan määritellä pysyväksi uskomiseksi johonkin asiaan vastoin vahvoja todisteita. Filosofi ja kirjailija Robert M. Pirsigin mukaan "Kun yksi henkilö kärsii harhasta, sitä sanotaan hulluudeksi. Kun monta ihmistä kärsii harhasta, sitä sanotaan uskonnoksi." Kummallisia esimerkkejä uskonnon vaikutuksesta 2000-luvulla on helppo löytää Yhdysvalloista, jossa ateistien asema on samalla tasolla kuin homoseksuaalien 50 vuotta sitten.

Vaikka uskonnollisuus on monessa kristillisessä ja islamilaisessa maassa vahva ja ehkä myös vahvistuva trendi, yleisesti ottaen tieteilijöiden ja muun älymystön joukossa se on äärimmäisen harvinaista. Myös maiden välillä on suuria eroja. Amerikkalaisista n. 90 % uskoo johonkin yliluonnolliseen olentoon ja uskonto on valtava, vähintään satojen miljardien bisnes. Sen sijaan tuoreiden selvitysten mukaan esimerkiksi suomalaisista jonkinlaiseen jumalaan uskoo 67 % (2007 vielä 83 %). Enää vain hieman yli puolet (60 %) suomalaisista nimittää itseään kristityksi tai luterilaiseksi, vaikka 77 % kuuluu yhä kirkkoon.

Hypoteesi ja vastahypoteesi

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen laatija Thomas Jefferson suhtautui uskontoon varauksellisesti: "Kristittyjen Jumala on hirvittävä tyyppi – julma, kostonhimoinen, oikullinen ja epäoikeudenmukainen." Dawkins ei sentään esitä Jumalana tällaista Raamatun teksteistä paljastuvaa hirviötä, vaan valitsee testattavaksi hypoteesiksi seuraavan jumaluuden määritelmän:  
On olemassa yli-inhimillinen ja yliluonnollinen äly, joka tarkoituksellisesti suunnitteli ja loi meidät ja muun maailmankaikkeuden.

Dawkinsin oma vastahypoteesi on tämä:
Mikä tahansa luova äly, joka on riittävän monimutkainen suunnittelemaan mitään, syntyy asteittaisen evoluution pitkän prosessin tuloksena.

Argumentteja

Uskontojen tarkoittaman Jumalan olemassaoloa ei tähän mennessä ole pystytty todistamaan oikeaksi niin, että todistelu kestäisi kriittisen tarkastelun. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen (1225–74) viisi todistusta Jumalan olemassaolosta vaikuttavat kummallisilta ajatusten kääntelyiltä jotka eivät todista yhtään mitään. Ainoa Tuomaan todistus, jota yhä näkee käytettävän, on suunnittelusta johdettava peruste, jolla ns. "älykkäästä suunnittelusta" puhuvat ovat yrittäneet kumota Darwinin hahmottaman kehitysopin. Siitä huolimatta, että pyhimykseksi julistetun Tuomaan ajatukset ovat vuosisatoja olleet teologian pohjana, on kirkko alkanut esittää, ettei Tuomas oikeastaan tarkoittanutkaan todistuksiaan todellisiksi, vaan vain esimerkeiksi siitä, miten tavallinen kansa näkee asian.

Silloin tällöin esitetään ihmeitä todistuksena Jumalan olemassaolosta. Ihmeet ovat väliaikaisia poikkeuksia yliluonnollisen olennon säätämiin muuttumattomiin luonnonlakeihin. Usein rukouskin on perimmältään pyyntö, että jokin maailmankaikkeuden laki mitätöitäisiin yhden anojan eduksi. Tätä on pyritty testaamaan todellisin tieteellisin menetelmin. On tehty laajoja rukoilukokeita sairaiden ihmisten paranemisen hyväksi ja todettu, että jonkun puolesta esitetyillä rukouksilla ei ole ollut mitään vaikutusta paranemiseen. Sellaiset potilaat, jotka tiesivät heidän puolestaan rukoillun jopa saivat komplikaatioita muita yleisemmin.

Lapset saattavat "nähdä" hyvinkin todellisen tuntuisia mielikuvitusystäviä, vanhemmat puolestaan enkeleitä tai Jumalan. Kerrotaan, että 1917 Portugalin Fatimassa 70 000 pyhiinvaeltajaa näki "auringon repivän itsensä taivaista ja romahtavan ihmisjoukon päälle". Tämä on vaikea selittää yksittäisten hallusionaatioiden avulla, mutta toisaalta olisi ollut täysin mahdotonta, ettei muu maailma Fatiman ulkopuolella olisi havainnut aurinkokunnan katastrofaalista tuhoutumista. Tulee helposti mieleen filosofi David Humen testi: Mikään todistus ei riitä osoittamaan ihmeen tapahtumista, ellei todistus ole sellainen, että sen epätotuus olisi suurempi ihme kuin se asia jota se pyrkii näyttämään toteen. Silloin, kun "ihmeitä" on tutkittu kriittisesti, niiden takaa on paljastunut suggestiota, itsesuggestiota, epätavallisia luonnonilmiöitä, joskus jopa suoranaista petkutusta.

Merkittävin argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan on epäilemättä se, että maailmankaikkeuden synty ja elämän kehitys voidaan täysin selittää ilman yliluonnollisen olion toimintaa. Yliluonnollinen ei selitä mitään, siihen vetoaminen vain tekee selityksestä vaikeamman. Se nimittäin tuo mukanaan lisäkysymyksen: mistä tämä yliluonnollinen olio on saanut alkunsa? Mikä tai kuka loi luojan? Jos joku tai jokin aiheuttaa jonkin toisen asian, aiheuttaja on aina monimutkaisempi kuin aiheutettu asia. Seppä on monimutkaisempi kuin hevosenkenkä, ohjelmoija on monimutkaisempi kuin hänen tekemänsä tietokonekoodin osa. Jos jokin yliluonnollinen olio on luonut maailmankaikkeuden, olion täytyy olla maailmankaikkeutta monimutkaisempi.

Kosmologi Fred Hoyle (1915–2001) on joskus sanonut, että todennäköisyys elämän syntymiselle Maassa ei ole parempi kuin ilmiölle, että romuvaraston lävitse puhaltava hurrikaani kokoaisi Boeing 747 -suihkukoneen. Samanlaisia sattumaan perustuvia vertauksia on esitetty paljon ja niiden tarkoituksena on ollut osoittaa kehitysopin mahdottomuus. Koska on mahdotonta että jokin eliö tai elin olisi kehittynyt sattumalta, oletetaan että ilmiön olisi aiheuttanut yliluonnollinen suunnittelija. Nämä osoittavat itse asiassa vain sen, että niiden esittäjä ei ymmärrä mitään luonnonvalinnasta. Luonnonvalinta ei perustu sattumaan ja se on ainoa tunnettu prosessi, joka voi selittää maailmankaikkeuden näennäisesti epätodennäköisetkin tapahtumat. Se toimii paljon paremmin kuin kuvitteellinen "suunnittelu" joka edellyttää hyvin epätodennäköisen suunnittelijan olemassaoloa. Itse asiassa, kun otetaan huomioon maailmankaikkeudessa olevien olosuhteiltaan sopivien planeettojen valtavan suuri määrä ja käytettävissä ollut miljardien vuosien aika, ei ole mahdotonta että elämää on miljoonilla tai miljardeilla muillakin planeetoilla.

Richard Dawkinsin keskeinen, lähes kaikkien muiden perustana oleva argumentti voidaan muotoilla vaikka näin: Tiede pystyy selittämään maailmankaikkeuden synnyn ja elämän kehityksen, joten asiaan ei ole mitään syytä sekoittaa tuhansia vuosia sitten sepitettyjä uskomuksia. "Occamin partaveitsen" mukaan: mitä vähemmän todistamattomia lisäoletuksia tarvitaan, sen todennäköisemmin teoria pitää paikkansa. Jo Tuomas Akvinolainen muotoili tämän ajatuksen 1200-luvulla näin: ”jos jokin voidaan saavuttaa asiaankuuluvasti yhden avulla, on tarpeetonta tehdä se useamman avulla; koska havaitsemme, ettei luonto käytä kahta välikappaletta silloin kun yksi riittää”.

Päätös hypoteesin hyväksymisestä tai hylkäämisestä

Se, että tieteen selitys maailmankaikkeuden ja elämän synnystä on totta ja myyttiset luomiskertomukset eivät, tekee hypoteesin luoja-Jumalasta hyvin epätodennäköisen. Tieteen menetelmin ei eri uskontojen Jumalien olemassaoloa voi kuitenkaan täysin kieltää. Tiede ei pystyisi myöskään kieltämään Bertrand Russellin ehdottamaa hypoteettista teekannua: "Jos esittäisin että Maan ja Marsin välissä on posliininen teekannu, joka kiertää aurinkoa elliptisellä radalla, kukaan ei voisi todistaa väitettäni vääräksi, jos vain muistaisin lisätä että teekannu on liian pieni havaittavaksi parhaimmillakin teleskoopeilla. (. . .) Jos tällaisen teekannun olemassaolo kuitenkin vahvistettaisiin muinaisissa kirjoissa, jos sitä opetettaisiin pyhänä totuutena joka sunnuntai ja jos se istutettaisiin lasten mieliin jo koulussa, sen olemassaolon epäilemistä pidettäisiin merkkinä poikkeavaisuudesta. Valistuneella aikakaudella epäilijä saisi osakseen psykiatrin huomion, varhaisemmalla ajalla peräti inkvisiittorin."

Tärkeämpi näkökohta on kuitenkin se, että myöskään hypoteesia Jumalasta ei voi todistaa oikeaksi. Jos väitetään, että jokin asia on olemassa, todistustaakka on väittäjällä. Jos asiaa ei pystytä osoittamaan olevaksi, se todistaa, että olemassaolon kiistävä kanta on enemmän oikeassa. Tieteelliseen ajattelutapaan kuuluu kuitenkin myös se, että mitään asiaa ei voi pitää ikuisesti totena. Jos ilmenee uusia todisteita, tieteellinen käsitys saattaa muuttua. Sen sijaan uskonnot pitävät kiinni tuhansia vuosia sitten kiteytyneestä maailmankuvasta ja muista käsityksistä, vaikka selkeät todisteet osoittavat muuta.
***

Todisteiden puuttuessa uskontojen ainoa peruste on usko: on uskottava mitä on sanottu tai kirjoitettu. Jos uskoa ei ole, uskonnolta putoaa pohja.  Ei siis ole outoa, että usein juuri uskoon on ladattu koko uskonnon kovimmat paukut. Jos uskot, pääset paratiisiin, jos et usko, päädyt – Tuomari Nurmion sanoin – paholaisen pannuun paistumaan.

Uskon kohde on voinut ja voi olla mikä tahansa, esimerkiksi Jahve, Baal, Ukko tai John Frum. Useimpiin Välimeren pohjukassa syntyneisiin uskontoihin liittyy tärkeänä osana voimakas syyllisyyden tunne, jota palvonnan kohde voi lievittää. Usko toimii, vaikka se olisi vääräkin: monet saavat lohdutusta uskomiseen liittyvistä tutun turvallisista arvoista.

Uskon ja uskontojen kehitysbiologinen tausta on todennäköisesti se, että vanhempien varoituksia uskoneet lapset kasvoivat aikuisiksi ja jatkoivat sukuaan muita todennäköisemmin. Ne, jotka eivät uskoneet varoituksia, saattoivat joutua villieläinten saaliiksi tai muun onnettomuuden uhriksi. Tällainen erittäin voimakas taipumus uskoa auktoriteetteja on vahvistunut sukupolvi sukupolvelta satojentuhansien vuosien ajan.
***

Richard Dawkins hallitsee kielen ja on kirjoittanut kirjansa loistavalla tyylillä. Se on tarkoitettu tueksi sellaisille, jotka pyrkivät eroon elämäänsä ahdistavasta uskonnollisuudesta. Tähän tekstiin valitsemani teema on siis vain pieni osa laajasta kokonaisuudesta, joka melkoisesta vakuuttavuudestaan huolimatta on kirjassa esitetty hieman sekavasti asiasta toiseen hypellen. Dawkins kohtelee vääriksi tietämiään käsityksiä kärjekkäästi mutta reilusti, toisin kuin hänestä törkyjuttuja kirjoittavat ja puhuvat luomisuskovaiset. Uskontojen käsittelyssä olisin toivonut enemmän vaikkapa sosiologista näkökulmaa, pelkkä kehitysbiologia on siihen loppujen lopuksi aika hampaaton.

Lisää Dawkinsia: Sokea kelloseppä

 Richard Dawkins Foundation for Reason and Science

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti