21. heinäkuuta 2019

Kaksi­kymmentä­luvun kohinaa

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu   |  

Nick Carraway on varakkaan suvun vesa, joka osakevälittäjän työnsä ohella viettää kesää Long Islandilla New Yorkin lähellä. Useimmat naapurit ovat upporikkaita, joista Nick tutustuu serkkunsa Daisy Buchananin mieheen Tomiin sekä naapuritalossa asuvaan Jay Gatsbyyn. Isossa Gatsbyn talossa sekä New Yorkissa järjestetään jatkuvasti juhlia tutuille ja tuntemattomille.

Lähes kaikki pettävät aviopuolisoaan tai liiketuttavaansa. Nick mainitsee olevansa rehellinen, mikä tietysti panee odottamaan kehun osoittautumista vääräksi. Hän on paitsi omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan ammentava kertoja, myös mystinen kaikkitietävä Kertoja, joka tietää yhtä jos toistakin muiden ihmisten ja tapahtumien taustoista. Kirjailija käyttää kertojaa ehkä liian helposti myös silloin, kun muunlainenkin ratkaisu olisi ollut mahdollinen tarinan eteenpäinviemiseksi. 

Yhtenä juonen haarana on Jay Gatsbyn ja Daisyn romanssi, mutta keskeistä on Jayn kiipeäminen sadan vuoden takaisessa kieltolain aikaisessa Amerikassa tyhjätaskusta upporikkaaksi, mihin kirjan ironinen alkuperäisnimi viittaa. 

Tekstissä on paljon uskottavasti esitettyä kuvausta 1920-luvusta, jonka taloudellinen epätasa-arvo kalpenee vain nykyajalle. Ihmisten mielestä ylettömälläkään rikkaudella ei ole merkitystä, jos on joutunut näkemään vaivaa rahojen saamiseksi. Daisy lausuu ääneen ajatuksensa, että parasta, mitä tyttö voi tässä maailmassa, on olla sievä pieni hupakko. Se vastaa melko lailla monien romaanin henkilöiden tunteisiin painottuvaa pinnallisuutta, jossa elämän suurin murhe on, että miehen hääpuku oli lainattu, ei oma. Gatsbyn juhlien vieras on pöllämystynyt siitä, että kirjaston hyllyissä on oikeita kirjoja, ei pelkkiä pahville liimattuja selkiä. Sivut ja kaikki! 

Kerronnan muoto on harkittua ja kielikuvat aika usein kohdallaan. Välimerellinen "sininen hunaja" ei vaikuta kummalliselta taivaan värin määritteenä, mutta kuun märät säteet pyyhkimässä lattialla lojuvia vaatteita panee jo epäilemään kirjailijan tai lukijan käsitystä maailman ilmiöistä. Kokonaisuutena Kultahattu kuitenkin vastaa saamaansa klassikon mainetta.

Kirjan uudelleen lukemista ties monettako kertaa vaikeutti varsinkin se, että sekä kertojalla että muilla henkilöillä on ärsyttävän yläluokkainen ja epäeettinen asenne ajan ilmiöihin. Jotta lukiessa säilyttäisi mielenrauhansa, on pystyttävä pitämään mielessä, mistä kirja itse asiassa kertoo: valheesta, rappiosta, rikoksista, ihmisyyden unohtamisesta. Varsinkin Daisyn mies Tom on myös avoimen rasistinen ja vakuuttunut pohjoisen rodun etevyydestä. Jotkut nykyiset esseistit ovat nähneet paljon samankaltaisuutta presidentti Trumpin ja Tom Buchananin tavassa kiistää vastuu omista teoistaan ja lausumistaan.

Hyllyssäni olevan kakkospainoksen kannen typografia on kauhuesimerkki 70-luvun Letraset-tyylistä pahimmillaan. Myös suomennoksen nimi on aika hirveä, joskin sitä voi puolustella sillä, että Scott Fitzgeraldkin jossakin vaiheessa mietti samantapaista titteliä käsikirjoitukselleen. Teksti on suomennettuna paikoittain vähän kömpelöä, mutta silti varsin hyvää 1950-luvun käännökseksi. Toisesta painoksesta (1974) ovat suomentajien nimet jääneet pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti