John le Carré: Vakoojan perintö |
John le Carré on tehnyt kirjoja yli puolen vuosisadan ajan. Hänen viimeisin – ja ehkä viimeinen – George Smiley -romaaninsa palaa selvittelemään yhden aikaisemman tapahtumia.
Le Carrélla on oma tapansa kirjoittaa, ja väistämättä samantapaiset ja samansanaiset elementit toistuvat eri tarinoissa. Jotkut hänen Smiley-kirjojensa henkilöistä saavat eri kerroilla hyvinkin erilaisen luonteen. Oikeastaan monet le Carrén eri kirjojen samannimisistä tyypeistä vaikuttavat täysin eri henkilöiltä, vaikka heillä sattuukin olemaan sama nimi.
George Smileyn lähin avustaja, monesta kirjasta tuttu Peter Guillam, kutsutaan eläkepäiviltä Lontooseen. Hänelle paljastetaan vähitellen, että 1960-luvulla Berliinissä ammutun brittiagentin Alec Leamasin poika ja naisystävän tytär vaativat isoja vahingonkorvauksia löydettyjen Stasi-dokumenttien perusteella. Salainen palvelu ei tiedä asiasta juuri mitään, koska asiakirjat on poistettu Sirkuksen arkistosta. Lontoolaiseen turvataloon säilöttyjen papereiden avulla Guillam käy sitten lävitse Mies kylmästä -romaanin taustoja 1950-luvulta lähtien.
Vanhat tapaukset esitellään vanhojen dokumenttien ja Guillamin muistamien detaljien kautta, mikä tekee kokonaisuuden hieman vaikeaksi hahmottaa. Guillamin, kirjan kertojan, tarinointi on silti miellyttävää luettavaa, hieman samantapaista kuin Pakanalaulun Salvon muistelut elämästään.
Vanhat tapaukset esitellään vanhojen dokumenttien ja Guillamin muistamien detaljien kautta, mikä tekee kokonaisuuden hieman vaikeaksi hahmottaa. Guillamin, kirjan kertojan, tarinointi on silti miellyttävää luettavaa, hieman samantapaista kuin Pakanalaulun Salvon muistelut elämästään.
Le Carré ei pilkkaa lukijaa kertomalla pilkuntarkasti Berliinin tapahtumista. Sen sijaan hän antaa mielikuvitukselle mahdollisuuden rakentaa monimutkaisen kolmoispetoksen vaiheet pienistä ja suurista vihjeistä. Se, mitä oikeasti tapahtui, ei ole sitä, mikä näkyi päälle päin.
Kirjan kansikuva viittaa koodinimellä Tulppaani tunnettuun brittien avustajaan. Berliinin tapausten esinäytöksessä tämä itäsaksalaisia dokumentteja briteille valokuvannut nainen pääsi pakenemaan Englantiin. Hänet sijoitettiin turvalliseen taloon Salisburyyn, missä kuitenkin DDR:läisen agentin onnistui tappamaan hänet. Agentti joutui kiinni, toisin kuin Sergei ja Julia Skripalin myrkytystä maaliskuussa 2018 Salisburyssä yrittänyt tekijä. – Länteen siirtyneiden vakoojien nitistäjillä näyttää olevan niukasti mielikuvitusta murhapaikkojen valinnassa, ollaan sitten kuvitteellisella 1950- tai todellisella 2010-luvulla. Tapahtumien toistuminen osoittaa, että 'kuvitteellinen' ei ole kaukana todellisesta.
Le Carrén henkilöt ovat säilyttäneet toimintakykynsä iän karttumisesta huolimatta. Jokseenkin kaikki tutut sirkuslaiset ovat mukana ainakin mainintana. Peter Guillam on yli kahdeksankymmenen, valkotukkainen ja huonokuuloinen, mutta muuten ok. Sama pätee turvatalon jämäkkään hoitajaan Millie McGraigiin. Alecin poika Christoph Leamas oli teini-ikäinen 1957, joten hänenkin pitäisi lähestyä kahdeksaakymmentä, mutta kirja antaa vaikutelman viiden-kuudenkymmenen ikäisestä. George Smiley vakoili sodan aikana kolmikymppisenä ja on nyt suunnilleen satavuotias, mikä tuntuu uskomattomalta. Mutta totta kai Smiley elää ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti