Tämä aika, tämä paikka

Antti Hyry: Aitta

Hän tekee mitä tekee, käy keväällä kalanpyydyksillä, kesällä hillassa ja mustikassa, katselee, ihmettelee ja miettii luontoa ja elämää. Tuomi ja pihlaja kukkivat ja sitten kukat kuihtuvat ja tippuvat maahan. Pääskyset pesivät ja hautovat muniaan ja sitten poikaset lentelevät, jos munat ovat säästyneet variksilta. Mihin vuodenaikaan voisi asettua olemaan, mihin voisi ihminen asettua, kuin koira tai hevonen hän etsii paikkaa.

Serkku mainitsi seurojen tauolla, että voisi myydä vanhan aitan. Se hänen täytyi tietysti ostaa, ettei joku toinen pääsisi pilaamaan sitä muutoksilla.

Aitan siirto hoitui pääosin yksin. Purkamisessa oli apuna Pakanen tukkiautoineen ja pystytyksessä Tuomon traktori ja kuormaaja. Kuormaajan käytön hän joutui kuitenkin itse opettelemaan ja hyppimään oravana milloin maahan hirsiä asettelemaan, milloin traktoriin niitä nostelemaan, milloin ylös seinälle hirsiä paikoilleen sovittelemaan.

Mikä pakko hänellä on saada pihalleen vielä tällainen toista sataa vuotta vanha aitta? Piharakennuksia on kesäpaikassa jo ennestään paljon, eikä hän oikeastaan tätä aittaakaan tarvitse. Mikä merkitys sillä on, että ihminen voi tehdä seinän, jakaa Jumalan avaruutta huoneiksi, kamareiksi. Missä pitäisi olla, missä on ihmisen oikea kohta. Kun rakennus puretaan ja pystytetään uuteen paikkaan, se on samannäköinen mutta sen maailmasta erottama tila on kuitenkin erilainen.

Joutilaisuus ahdistaa ja jotakin täytyy aina saada tehtyä, jotakin vaikka miten turhaa ja tarpeetonta. Vanhat, omasta lapsuudesta tutut rakennukset ja rakenteet lohduttavat. Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.

Vanhojen asioiden pohtiminenkin rauhoittaa. Mieleen tulevat entiset ihmiset, joiden häviäminen maan päältä kuitenkin muistuttaa katoavaisuudesta. Hän haluaisi asettua johonkin toiseen aikaan, vaikka lapsuuden ja nuoruuden muistikuvat ovat vähäisiä ja hataria.

Vanhoista tekemisistä mieluisimpia muistoja ovat jättäneet urkukeikat Pentin ja muiden tuttujen kanssa. Pentin esikuva on epäilemättä Suomen nimekkäin urkujentekijä Veikko Virtanen, jonka kanssa Hyry kokosi uuteen paikkaan siirrettäviä urkuja lähinnä vanhoillislestadiolaisten ryhmien käyttöön. Itselleni Veikko oli tullut tutuksi muutamista 1960-luvun opiskeluajan työrupeamista kotikylän urkutehtaassa.

Päähenkilö – kirjan 'hän' tai esittäytyessä 'se ja se' – suhtautuu asioihin vakavasti, mutta on keskusteluissa jotenkin yllättävän suulas. Hienovaraista huumoria voi tämän tästä aistia hänen tekemisiensä kuvauksessa.

Kirja kattaa puolisen vuotta meren aukeamisesta myöhäiseen syksyyn. Jossakin välissä hän on aitan lisäksi ehtinyt rakentaa myös uuden uunin asuinrakennuksen isompaan pirttiin. Tämä projekti onkin keskeinen aihe 10 vuotta myöhemmin ilmestyneessä Finlandia-palkitussa romaanissa Uuni, joka jäi Hyryn viimeiseksi.