2. toukokuuta 2012

Baskervillen tutkimuksia

Umberto Eco: Ruusun nimi

Professori Umberto Econ "Ruusun nimi" oli 1980-luvun kirjojen suuria megahittejä, kuten voi päätellä suomalaisen pokkarin kannestakin. Sen maailmanlaajuiseksi menekiksi sanotaan viitisenkymmentä miljoonaa ja jopa Italiassa sitä myytiin puolisen miljoonaa kappaletta, vaikka italialaiset eivät ole kirjojen lukijoina niitä innokkaimpia. Se oli melkoinen ihme siihen nähden, että tekijän edellinen kirja käsitteli semiotiikan teoriaa ja tämän kirjan pääaihe on keskiajan teologia. Jotakin kirjan menestyksestä voi laskea sille seikalle, että sen tapahtumat kietoutuvat luostarissa tapahtuvien outojen kuolemien ympärille.

"Ruusun nimi" ei kuitenkaan ole varsinaisesti rikosromaani. Siihen sisältyy myös (hyvin pieni) hitunen romantiikkaa, monenlaisia mysteereitä ja mahtavia möykkyjä filosofista pohdiskelua ja pitkiä latinankielisiä tekstikappaleita, joiden suomennokset onneksi löytyvät yli 600-sivuisen järkäleen lopusta. Todella kiehtova kirja! Dan Brownin "Da Vinci -koodi", joka sekoittaa hieman samalla tavalla uskonnollisia myyttejä jännityskirjan teemaan, on ehkä vetävämmin kirjoitettu, mutta sen asiasisältö on sensaationhakuisuudessaan kovin kevyt.

Kirjan kertoja on Adson-niminen saksalainen munkki, joka 1320-luvulla seuraa Saksan ja Italian kuningas Ludvig IV:n lähettämää brittiläistä William Baskervilleä salaperäiseen pohjoisitalialaiseen luostariin. Apotti pyytää Williamia tutkimaan luostarissa sattunutta kuolemantapausta, josta ei aluksi selviä onko se tapaturma, itsemurha vai murha. – Hetkinen ... Baskerville, Adson ja murhamysteerio? Aivan, Sherlock Holmes ja Watsonhan ne siinä! Yhtäläisyydet "Baskervillen koiraan" eivät tietystikään ole sattumaa ja jopa veli Williamin, entisen inkvisiittorin, tutkimusmetodi on hyvin samanlainen kuin Arthur Conan Doylen sankarin. Yö yöltä ruumiita löytyy lisää, mutta Baskervillen ja Adsonin tiukan looginen päättely ei pysty ratkaisemaan kuolemantapausten arvoitusta ennen seitsemännen luostarin asukkaan kuolemaa – ja silloinkin vahingossa. Kirjan monista sivuteemoista merkittävin on kielletyn kirjan etsintä, aivan kuin Juha Ruusuvuoren samaan aikaan sijoittuvassa "Kaniikki Lupuksessa", joka lienee lainannut paljon muutakin "Ruusun nimestä".

William Baskervillen varsinainen tehtävä oli valmistella paavin lähettiläiden ja fransiskaanien edustajien kokousta. Fransiskaaniveljeskunta oli tällöin ennen kaikkea kerjäläismunkkien yhteisö, kun taas Avignonissa hoviaan pitänyt paavi Johannes XXII hamusi kirkolle rikkauksia ja maallista valtaa. Etelä-Eurooppa kuhisi erilaisia köyhyttä ja omistamattomuutta arvostavia lahkoja, joiden ideologiaan sisältyi taloudellisen ja muun vallan uusjako: "Te --- luulette että kerettiläisyys on paholaisen keksimä ajattelutapa. Mutta se onkin [uusi] elämäntapa --- Isäntiä ei enää ollut, ja meille sanottiin että Jumala oli meidän kanssamme." Lahkolaisten toiminta ja puheet iskivät kirkkoa sinne, missä se tuntui kipeimmin eli rahapussiin.Tai oikeastaan kyse ei ollut siitä omistaako jotakin, vaan pikemminkin kontrollista eli siitä, pitikö kirkolla olla oikeus määrätä maallisista asioista.

Omistamisen kieltävä ajatusmaailma ei sopinut Euroopan johtavaksi voimaksi haluavalle, köyhyyden vastaisia bullia julkaisevalle paaville, joten lahkolaisiin lyötiin hyvin herkästi kerettiläisyyden leima. Apotin määritelmän mukaan "kerettiläisiä ovat ne, jotka vaarantavat sen järjestyksen, joka pitää pystyssä Jumalan kansaa." Kerettiläisyydestä epäillyn kaupungin asukkaiden kohtelusta annettiin neuvo "Tappakaa heidät kaikki. Jumala tuntee omansa." Toisaalta "kirkko tunnustaa oikeaoppiseksi semmoisen kerettiläisyyden, jonka se pystyy pitämään omassa valvonnassaan tai joka sen on pakko hyväksyä, koska siitä on tullut liian vahva".

"Ruusun nimen" suosiota varsinkin katolisissa maissa lienee vauhdittanut ilmeisesti juuri se, että 1300-luvun kirkon ajatusmaailma tuodaan esiin näin alastomana. Jokainen voi arvioida, onko tämän ajattelun ydin muuttunut miksikään 700 vuodessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti