Ajatus virtaa

Claude Simon: Flanderin tie

Ratsumestari de Reixach, Georgesin kaukainen sukulainen, kuolee uhkarohkeutensa seurauksena vihollisen tulitukseen. Kevään 1940 sekasortoisessa ja absurdissa tilanteessa saksalainen motorisoitu armeija tuhoaa ranskalaisen ratsuväen lähes täysin; Georges säilyy hengissä mutta joutuu sotavankeuteen. Georges kuuntelee Iglesiasin, toisen ratsumiehen, hevos- ja naisjuttuja. Georgesin ja Reixachin yhteisen 1700-luvun sukulaisen itsemurhaa esittävä taulu on esillä sukulinnassa. Georges rakastelee intensiivisesti Reixachin lesken kanssa, jolla on ollut rakastajana muitakin Reixachin alaisia.

Tässä ovat pääpiirteissään konkreettiset tapahtumat, jotka jatkuvasti pyörivät Georgesin päässä. Mielikuvat eivät järjesty ajatuksiin minkään logiikan mukaan, vaan teksti rönsyilee vapaasti assosiaatioiden ohjaamana.

Claude Simon (1913–2005) oli itsekin ratsastaja ja hänen kuvauksensa ratsastuskilpailusta (Iglesiasin suulla) on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Hemingwayn vastaava teksti Isäukkoni-novellissa. Hemingwayn näkökulma on laukkakilpailun katsojan tai vedonlyöjän, Simon katsoo tapahtumia hevosen selästä. Flanderin tien esteratsastuskilpailu on kirjan keskeisiä kohtauksia ja jossakin vaiheessa kesken virkkeen hevoskilpailu muuttuukin ratsuväkieskadroonan rippeiden hurjaksi laukaksi saksalaisten tulen alla.

Georges (tai joku hänen sotavankeuskaverinsa) muistelee Reixachia kyselemässä majoitusta ranskalaisessa kylässä ja yht'äkkiä Reixachin tilalla onkin 1700-luvun sukulainen musketteineen. Koko kertomus ei muutenkaan selkene kerralla tai aikajärjestyksessä, vaan teksti on "kuin vernissan ja lian tummentaman taulun pintaa jota restauroija paljastaa pala palalta" (s.115).

Huolimatta kirjan omaperäisestä rakenteesta sen tapahtumat on kuvattu hyvin konkreettisesti ja elävästi. Simon ei ammenna kirjan tapahtumia muiden kertomuksista tai kirjoista, vaan omista kokemuksistaan. Georgesin tavoin hän palveli itse Ranskan ratsuväessä toisen maailmansodan alussa ja joutui muutamaksi kuukaudeksi sotavankeuteen Saksaan, kunnes onnistui pakenemaan ja liittymään vastarintaliikkeeseen. Flanderin tie ei kuitenkaan ole mikään sotakirja. Ulkoinen "todellisuus", oman maan romahtaminen, käy yleensä ilmi vain siinä, miten se vaikuttaa päähenkilön mieleen.

Claude Simonin kieli on Olli-Matti Ronimuksen ja Pentti Holapan suomennoksessakin hyvää. Helppolukuista teksti ei ole, ainakaan sellaiselle joka odottaa, että tekstistä pitäisi aina saada viitteitä kulloisestakin ajasta, paikasta ja henkilöistä. Tavanomainen romaanien rakenne perustuu paljolti siihen, mihin on totuttu, mutta Simon osoittaa tässä ja muissa kirjoissaan, että muunkin tyyppinen romaani voi toimia. Lukijalta vaatii kuitenkin melkoista keskittymistä pysyä selvillä paikka paikoin jopa sivukaupalla jatkuvien virkkeiden henkilöistä, tapahtumista ja ajankohdista. Lisäksi sulkeiden ja pilkkujen ns. luova käyttö saattaa kiukuttaa kielipoliisia, mutta se rytmittää miellyttävästi sanojen virtaa. Kieliasu seuraa päähenkilön mielialoja; ahdistavat muistumat esitetään usein kokonaan ilman tekstiä jäsentäviä välimerkkejä.

Flanderin tie ei koskaan ole ollut suuren yleisön suosikki ja monet lukijat mainitsevat suoraan, etteivät pitäneet siitä. Tämä 1961 julkaistu kirja on kuitenkin yksi niistä, jotka toivat Claude Simonille uuden romaanin klassikon aseman ja Nobelin kirjallisuudenpalkinnon 1985. Flanderin tiehen sopii mainiosti Arnold Bennettin ohje Literary Taste -teoksessa: Jos olet eri mieltä klassikon kanssa, sinä olet väärässä.