Väreilyä ankka­lammikossa

Kjell Westö: Isän nimeen

Tunnustan heti alkuun, että tämä muistelmateoksen muotoon rakennettu kirja ärsytti minua ensimmäisillä lukukerroilla luvattoman paljon, enemmän kuin kriitikkojen kehumaa kirjaa lukiessa pitäisi. Ehkä pohjimmiltaan suvaitsemattoman luonteeni vuoksi en kyennyt kovin hyvin samastumaan kirjan henkilöihin; kirjan kertojan lapsuus ja nuoruus 1970–80-luvulla oli niin totaalisen erilaista kuin omani 1940–50-luvulla. Ehkä eniten kulmakarvojani kohotteli kuitenkin nuorehkon päähenkilön tapa kuvata parinkymmenen vuoden takaisia tapahtumia samalla tavoin kuin vanhus kaukaista nuoruuttaan.

"Isän nimeen" ("Vådan av att vara Skrake" 2000) on kuva kertojan isästä Werner Skrakesta, boheemiksi heittäytyneestä varakkaan suvun vesasta, sekä tietysti samalla kertojasta Wiktor Skrakesta. Mitä on olla voimakastahtoisen liikemiehen poika, josta isä toivoi juristia ja ehkä oman työnsä jatkajaa, mutta jota kiinnostaa enemmän jazz, kalastus ja moukarinheitto? Isän putoaminen ulos suvun kuvioista asemoi myös Wiktorin elämän paljon varmemmin kuin se, että sukunimenä sattuu olemaan Skrake ja että hänellä on upporikkaita sukulaisia.

Sinänsä tämä kirja on lajityypissään yksi hienoimmista mitä tiedän. Kirja sisältää herkkiä muistumia, mutta ennen kaikkea se on iso tarina kertojasta itsestään, hänen tuttavistaan ja suvustaan. Kertomuksissaan Westö vyöryttää lukijan eteen lukemattomia tuokiokuvia menneistä ajoista ja Skraken suvun jäsenistä. Kertoja kiertelee ja kaartelee aiheitaan, tarjoilee tarinan jostakin kohteestaan ja rientää sitten seuraavan asian kimppuun. Tästä huolimatta kirja ei vaikuta katkelmalliselta eikä lukija – ehkä alkusivuja lukuun ottamatta – jää yksin tuntemattomien ihmisten karikatyyrien pariin. Westö lisää kerros kerrokselta hahmoihinsa taustoja ja syvyyttä, mutta henkilöiden kuvaus tuntuu – suomenruotsalaisen perinteen mukaisesti, siten kun minä sen ymmärrän – kovin pehmeältä ja silotellulta. Jopa tekstistä kuvastuva kritiikki vaikuttaa kohteitaan ymmärtävältä. Hieman terävämpi särmä sukulaisten ja ystävien kuvaamisessa, vähän vähemmän kaikkialle ja kaikkiin ulottuvaa myönteisyyttä, olisi ehkä tehnyt päähenkilöstäkin hieman moniulotteisemman ja mielenkiintoisemman.