17. tammikuuta 2016

Melkein kuin Strömsössä

Lars Sund: Colorado Avenue

Tämä 1990-luvun bestseller on hauska, jännittävä ja hieman järkyttäväkin, aivan kuten kannen mainosnauha lupaa. Järkyttävyyden ja osin jännittävyydenkin vastapainona on kirjan upean rehevä, maalaileva ja tarinoiva kerronta. Tyyli jotenkin vieraannuttaa henkilöt; he nousevat arjen yläpuolelle kuin muinaisen tragedian jumalat ja kuolevaiset, joihin nykylukijan on vaikea samastua. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jää silti sadan vuoden takaisten ihmisten ja arkielämän myötätuntoinen kuvaaminen.

Kirjan tapahtumien runkona on kertojan suvun vaiheet hänen isoisänsä äidistä ja tämän äidistä lähtien. Kertomuksen henkilöiden ajatukset ja teot eivät ole aina itsestään selviä ja niinpä velmuilevan kertojan täytyy välillä tehdä aikamatka ja kysellä heiltä suoraan, miten asiat oikein menivät. Joskus 1920-luvun tapahtumien kuvaukseen sotkeutuvat omin lupinsa kunnan kaikkitietävät keskuksenhoitajat Granskogin siskokset, joskus taas kertoja saa heiltä pyynnöstä selityksen johonkin tapahtumakulkuun.

"Colorado Avenuessa" on sekä tosiasioita että niiden päälle solmittua kerrontaa. Sund on tehnyt läksynsä hyvin: vaikka monet tapahtumat ja ihmiset eivät välttämättä ole aivan autenttisia, ne voisivat olla. Kirja alkaa Yhdysvaltain Coloradossa sijaitsevasta Telluridesta, joka on entinen kaivoskylä ja nykyinen laskettelukeskus. Ja totta tosiaan: Telluriden pääkatu on Colorado Avenue, jota reunustavien talojen kattoja voi katsella vaikkapa Google Earthista.

Kirjan toinen päänäyttämö on Närpiön lähellä sijaitseva Siklaxin kuvitteellinen kunta. Lisäksi Siklax-alkuisia paikannimiä on varsinkin Mustasaaren seudulla, mutta kirjan ukot ja akat olisivat kai voineet asua missä tahansa Pohjanmaan rannikon ruotsalaispitäjässä.

Siklaxin asukkaat olivat korostetun itsenäisiä  ja ylpeitä mutta samalla naapurit vahtivat toisiaan kuten he tekevät aina ja kaikkialla. Monilla ihmisillä oli heidän todellista olemustaan kuvaava lisänimi, joka oli tarttunut kiinni kuin puutiainen sanonko mihin. Yhteisön antamasta nimestä ei ollut valitusoikeutta. Joskus nimi oli kantajalleen kunniaksi, kuten Kunnanmies tai Pirtukuningas. Joskus nimi tuli asuinpaikasta, puolisosta tai vanhemmista, kuten Dåhli-Johan tai Gumes-Karlin Alfrid tai Smess-Bat. Joidenkin lisänimi oli nasevan häijy: Kerskuri-Gabrel kehui itsensä Vaasan lääninvankilaan.

Kertojan isoisän äiti osti itselleen tontin Amerikassa tienaamillaan rahoilla, joten hänestä tietysti tuli Dollari-Hanna. Kertojan olisi vain pitänyt ostohetkellä huomata kurkata tarkemmin Hannan setelinippua. Dollareihin nimittäin lisättiin kirjassa mainittu "In God We Trust" -tunnuslause vasta puolisen vuosisataa sen jälkeen kun Hanna oli ameriikantaaloilla ostanut Stopelalixas haganin. Tätä nyt tuskin kehtaa isoksi synniksi kertojalle laskea.

Stopelalixas haganiin nousi kauppatalo ja Hannasta tuli kauppias, myös hänen poikansa Otto oli kauppamies nuoresta pitäen. Kieltolain myötä spriistä tuli äärimmäisen tuottoisa kauppatavara ja vähitellen Otto, Pirtukuningas ja kertojan äidin isä, kehitti salakuljetuksen taidon huippuunsa. Rahaa tuli Pirtukuninkaalle ovista ja ikkunoista, mutta samalla myös vaarallisia vihamiehiä, kuten lääninetsivä Hoxell ja opettaja–hengenhaistaja Boström.

Vihollisten lisäksi Pirtukuninkaalla oli ystäviä ja enemmänkin kuin ystäviä, vaikka naimisiin hän ei kirjan sivuilla ennätä. Dåhli-Johan oli Oton uskollinen kaveri ja huvilanvartija, jonka kohtaloksi muodostui hänen ystävyytensä Oton kanssa. Merenneidoksi sanotusta naisesta tuli kertojan äidin äiti; hänen oikea nimensä selviää muutamasta vihjeestä. Lukijan iloksi Sund pohjustaa myös monia muita kirjan tapahtumia sanomatta asioita aivan suoraan.

Dollari-Hannan ja Kunnanmiehen suhdetta sekä Kunnanmiehen ja Smess-Batin vanhimman pojan vaiheita seurataan pitkään, mutta nämä osuudet jäävät sivujuoneksi. Vaikka aivan kaikille kirjan henkilöille ei käy hyvin kuin Strömsössä, ihmisten kohtaloista kerrotaan empaattisesti. "Colorado Avenuesta" jää hyvä mieli.

Kerrankin ei haluta manata käännöksen kömpelyyttä. Suomentaja Kaarina Ripatti on tehnyt erinomaista työtä muuttaessaan Pohjanmaan ruotsin sanonnat luontevaksi pohjalaiseksi puheeksi.

***

Mikähän siinä on, että kirjallisuudentutkijoiden ja ammattikriitikoiden omat määritelmät, luokittelut ja oppirakennelmat tuntuvat niin keinotekoisilta ja tarpeettomilta? Lars Sundin kirjat ovat kuulemma postmoderneja metafiktiivisiä historiallisia romaaneja, jotka nostavat jo rakenteellaan esiin epistemologisia kysymyksiä.

Just joo. Tai sitten Lars Sund on kirjoittaessaan ennen kaikkea halunnut pitää vähän hauskaa ja valinnut keinonsa aina tilanteen mukaan.

Jos kiinnostaa, halukkaat voivat tutustua Marita Hietasaaren Siklax-trilogiaa analysoivaan väitöskirjaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti