14. tammikuuta 2014

Työtä ja pääomaa

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia

Suomen historian professorin Juha Siltalan "lyhyt historia" on melkoinen mammutti, lähes 900 sivua pikkutietoutta työn ja pääoman ristiriidoista. Kirja on toisaalta hyvin helppolukuinen, mutta toisaalta todella vaikea siinä mielessä, että eri lukujen keskeisistä teemoista ei oikein tahdo päästä perille, kaikki on samanlaista detaljista toiseen vaeltelua. Kirjasta on myös hankala löytää selkeästi ilmaistua syytä tähän työelämän alamäkeen. Tai ehkä kaikki tietävät miksi asiat ovat kuten ne ovat. –Onkohan niin, että suurien linjojen korvaaminen kuvailulla on jotenkin ominaista juuri historioitsijoille?

Suomalainen raha ei enää tarvitse suomalaisia työntekijöitä: suomalaisten firmojen työpaikoista on jo 36 % ulkomailla ja osuus lisääntynee. 1990-luvulla liikevaihto kasvoi 60 %, voitot kuusinkertaistuivat, työn tuottavuus ja kokonaistuottavuus kasvoivat, mutta investointeja ei tehty. Pääsyynä investointien vähyyteen on ollut Suomen talouden entisen selkärangan, puu- ja metalliteollisuuden, vähittäinen hiipuminen. Takavuosilta muistamme, että Suomen teollisuuden alasajon aiheutti nimenomaan ylituotanto. Esimerkiksi suomalaisia paperitehtaita ei enää tarvittu, kun (osin Suomessa tehdyillä paperikoneilla) paperia valmistettiin ulkomailla enemmän kuin sille oli käyttöä.

"Uudessa taloudessa" tuotteet ja niiden tekeminen ovat toissijaisia pikavoittoihin nähden. Usein parhaiten ovat menestyneet sellaiset yritykset jotka joustavasti etsivät uusia toimintatapoja vanhan, tuotteiden valmistukseen liittyvän toiminnan tilalle. Moderneissa yrityksissä tavaroiden tuotanto ja ihmisten pitäminen työssä on toissijaista, voittoja metsästävien mielestä jopa haitallista osinkojen kertymiselle.

Investointiensa tuotosta huolestuneet huutelevat kentän laidalla, että työuria ja työviikkoa tulisi pidentää sekä lomia lyhentää; ikään kuin tätä kautta saavutettava tuotannon lisääntyminen mitenkään ratkaisisi juuri ylituotannosta aiheutuneen kriisin. Viime vuosina on ollut muodikasta puhua julkisen talouden ongelmista, joka sekin pitäisi ratkaista työuria pidentämällä. Tehokkaammasta ratkaisusta, eli verotuksen valikoivasta tiukentamisesta, ei uskalleta puhua, koska se muka karkottaisi yritykset ulkomaille.

Hyvin harvat yritykset ovat loppujen lopuksi siirtyneet maasta pois verotuksen takia. Huonosti pärjäävä yritys on huonosti pärjäävä yritys ulkomaillakin. Suomi on jo nykyisellään kansainvälisessä vertailussa yrityksille erittäin hyvä maa. Yritysten ongelmat johtuvat muista seikoista kuin verotuksesta. Itse asiassa verotuksen turvin on luotu kattava koulutus, joka tuottaa yrityksille hyvin peruskoulutettua työvoimaa. Verotus takaa oikeudenmukaisen sosiaaliturvajärjestelmän, mikä muun ohessa parantaa monikansallisten yritysten arvostamaa olojen rauhallisuutta ja yleistä turvallisuutta. Verotuksen tuotolla kustannetaan yrityksille välttämätön toimiva tiestö, jne. jne.

Tärkeänä syynä monelle yhteiskunnan kielteiselle ilmiölle on se, että yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoja sen omistajille. Parhaiten voittoja tuottavat sellaiset yritykset, joiden johdolle on annettu voittojen kasvattamiseen tähtäävät tavoitteet ja tavoitteiden saavuttamisesta maksetaan tuntuvat edut. Tulot eivät riipu osaamisesta ja ahkeruudesta, vaan osakkeiden hinnan kehityksestä ja tuotannontekijöiden leikkaamisesta. Yhtön menestystä pidetään johdon ansiona, kun taas työntekijät ovat ennen kaikkea kustannuserä.

Hyvin menestyvä yritys ei suinkaan ole hyvä työntekijöilleen, usein päin vastoin. Yrityksen tavoitteisiin ei juuri koskaan kuulu vastuu ihmisistä tai ympäristöstä. Jos tavoitteena on yrityksen toiminnan tehostaminen, siihen pääsee helpoiten työntekijöiden määrää vähentämällä. Yrityksen ei tarvitse kantaa huolta siitä, mistä erotetut työntekijät saavat ruokansa ja asuntonsa.

Poliitikot ovat on viime vuosina tarkoituksellisesti pyrkineet kasvattamaan yritysten osuutta kansantulosta, koska on toivottu että investoinnit ja työllisyys siitä vauhdittuisivat. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan raha on sijoitettu osakkeisiin, finanssi-instrumentteihin ja kiinteistökupliin. Jotta investoinnit kannattaisivat, tuotannolla täytyisi olla ostajia. Jos ihmisten käytettävissä oleva raha vähenee, on turha toivoa investointienkaan kannattavuutta.

Eriarvoisuuden kasvua on pidetty hintana sille, että hyvinvointia tihkuu myös keski- ja alaluokille. Tämä ei enää vuosikymmeniin ole pitänyt paikkaansa esim. Yhdysvalloissa, jossa 1980-luvulta lähtien vähiten ansaitsevien toimeentulo alkoi huonontua ja keskiluokkakin köyhtyi 1990-luvulla. Näyttää siltä, että tähän ollaan joutumassa myös Suomessa. Pyrkimys sijoittajien toimintaympäristön parantamiseen keinolla millä hyvänsä on osoittautunut "kuolemanlaakson tieksi".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti