26. elokuuta 2013

Matkoja itseen

Ainoa matka, millä loppujen lopuksi on merkitystä, on korvien välinen. 
Ihmiset kirjoittavat omista matkoistaan ja vaelluksistaan paljon, mutta kertomukset – omanikin – ovat harvoin täysin totta. Kirjoittaessa ei kokemuksia muista ja jos muistaakin, vaelluksen vaiheita ei saa tarinaan todenmukaisina. Miltei aina kertomukseen suotautuu vain sellaista, minkä on läpäissyt kirjoittajan oman sensuurin, eli tavallisimmin sellaista mikä on tullut mieleen ulkopuolelta – tapahtumia ja näkymiä. Muu mielessä liikkuva on olevinaan yksityisasia jota ei muille paljasteta.

"Neljä retkeä läpi Suomen" (2009) on hieman erilainen matkakirja. Se sisältää neljä aikaisemmin netissä julkaistua erittäin hyvin kirjoitettua vaellustarinaa.

Erkki Lampén: Neljä retkeä läpi Suomen

Läksin kävelemään
Reilut kymmenen vuotta sitten luin vaellusnet.com-keskustelupalstalta vinkin tutustumisen arvoisesta vaelluskertomuksesta. Tarinan teksti oli kerrankin sellaista, että sitä viitsi lukea ja kertomuksessa kuvattu vaellus myös melkoinen, kävely koko Suomen halki Helsingistä Jäämerelle. Kirjoittaja oli Erkki Lampén, nelikymppinen valtiotieteiden maisteri ja toimittaja, ammattitaitoinen sanankäyttäjä siis. Matkapäiväkirja oli alun perin ilmestynyt jatkokertomuksena kesällä 2000 Aamulehden verkkoversiossa. Mukana matkalla oli työnantajan Communicator, jolla päivän ajatukset sai kirjoitettua ja lähetettyä lehteen.

Vaellukselle lähtemisen yhtenä syynä oli se, että mikään ei tuntunut miltään. Koska elämä tuntui menneen ohi, voi esimerkikiksi lähteä kävelemään. Matka kesti pari kuukautta ja päivittäiset kävelyetapit parikymmenkiloinen rinkka selässä olivat yleensä n. 30–40 km. Kaikista etapeista kertyi yhteensä pari miljoonaa askelta.

Pitkä kävely toi tarkoituksettomalta tuntuvalle elämälle tarkoituksen. Kävelemisen kuvaus on luistavan kevyttä pakinaa joka välillä kääntyy vakavammaksi: "Mistä tuli tämä alakuloinen olo? Katoavaisuudesta. Lapsuuden kotitaloani ei enää ole, olen vanhempi kuin [Uuno] Kailas kuollessaan enkä ole jättänyt maailmaan jälkeä enkä jälkeläisiä. Joskus katoan ja sitten katoaa muistoni." – Siitä huolimatta, että kirjassa kerrotaan aika paljon ajatuksista ja tuntemuksista, mikään avoin tunnustuskirja se ei ole. Kirjoittaja valitsee, mitä hän lukijoille tunteistaan jakaa.

Vaeltajalla oli mukanaan melko tyypillinen vaeltajan varustus telttoineen, makuupusseineen, varavaatteineen ja ruokineen, mutta koska matkareitti meni pääosin teillä, hän saattoi hyödyntää myös kauppojen, kahviloiden ja majoituspaikkojen tarjontaa. Jossain määrin hänen kävelyurakkansa muistutti kaksi vuosisataa aikaisemmin Etelä-Suomen poikki patikoineen Johann Gottfried Seumen taivallusta ("Mein Sommer 1805"). Seumen ja monien hänen jälkeensä kulkeneiden kirjoittajien pyrkimyksenä oli liikkua omin voimin ja siinä ohessa tutustua matkan varren ilmiöihin ja ihmisiin.

Lampén käveli yksin, mutta sai palautetta lukijoilta ja tapasi miltei pelkästään ystävällisiä ihmisiä. Kulkijan pitäessä ojassa taukoa oli ohi kulkenut äijä ihmetellyt Tervossa: "Suatta te siinä olla, minä voan tulin kahtommaan että onko jottain sattunna. – – Oon minäkii joskus sammunna mutta ylleensä vaemo korjoo pois. Tulukee meille."  Kun kyselijöille selvisi matkan tarkoitus, kävelijä sai osakseen poikkeuksetta ihmetteleviä kehuja. "Ivalon keskustassa hollantilaisnainen kysyy minulta englanniksi, mistä tulen. Kerron. Nainen alkaa ulvoa ja tulkkaa autossa istuville miehille. Kaikkien peukut nousevat. Näistä hetkistä pidän, vaikka tuleekin olo kuin olisi ahminut liikaa makeaa."

Matkan jälkeen onnitteluja tuli tutuilta ja tuntemattomilta. "Ensimmäistä kertaa elämässäni sain tuntea olevani sankari." Matkan loppuminen toi mukanaan tutun tyhjyyden, jota ei seuraavan kesän moottoripyörämatka Lähi-idän maihin juurikaan täyttänyt. Vaikka 25 000 kilometriä moottoripyörän selässä kävi työstä, se ei huuhdellut mielen suruja ja iloja samalla tavalla kuin omin voimin liikkuminen eivätkä oivallukset tulleet mieleen yhtä kirkkaina.

Polkupyörällä Suomen ympäri
Kolme vuotta suuren kävelyretken jälkeen alkoi suuri fillarimatka Suomen ympäri. Ensimmäisiä päiviä varjostivat rengasongelmat: liian pehmeiksi täytetyt renkaat eivät kestäneet raskaiden pakkausten alla. Toinen ongelma oli istuminen, jota pehmeämmäksi vaihdettu satula ei juuri helpottanut; ehkä kova ja oikeaan kulmaan säädetty nahkasatula olisi ollut parempi. Kuten aina pyörämatkoilla, vastatuuli, sateet ja taajamien olemattomat opasteet vaivasivat.

Pyörämatkalainen on paljon enemmän yksin kuin kävelijä, vaikka pyöräilijä ei kätkeydykään erämaapolkujen autiuteen. Paluumatkalla viimeistään Inarin tienoilla tunnelma alkoi lopahtaa: "Mikä tämä paluumatka oikein on. Mitä Suomussalmella, Kiteellä ja Pyhtäällä on tarjottavana kaiken täällä pohjoisessa kokemani ja näkemäni jälkeen? Kunpa jotain vielä tapahtuisi." Mitään ihmeempää ei kuitenkaan tapahtunut, tiet kuljettivat kulkijaa kuten ne aina tekevät. Viimeinen osuus, n. 250 km, Lappeenrannasta Helsinkiin meni myötätuulessa yhtä soittoa vain muutaman tauon voimalla.

Hiihtäen halki Suomen
Helmikuussa 2004 omatekoinen ahkio oli valmis ja kirjoittaja ryhtyi vetämään siihen lastattua 50 kilon kuormaa Porvoosta Nuorgamiin. Tämän, kuten seuraavankin, matkan tapahtumat päivittyivät parin lauseen mittaisina nettipäiväkirjaan, jota monet seurasivat. Lähtö oli viivästynyt, minkä takia Lampén pääsi Utsjoelle vasta viimeisillä lumilla huhtikuun lopulla. Selkeistä hiihtoreiteistä ei voinut puhua Etelä-Suomessakaan; hyvä jos jossakin oli käyttökelpoinen oikeaan suuntaan johdattava latu.

Keväällä 2004 oli muitakin pitkän matkan hiihtovaeltajia. "Teltassa kuuntelen radiosta, kuinka Dominick Arduin kertoo Pohjoisnavan-valloitushankkeestaan. – – Onnea matkaan, Dominick." Dominickin matka päättyi huonosti, eikä hiihtovaellus Suomen halki ollut sekään mitään lokottelua aurinkorannalla: "Aamulla teltassa –18. Ei ikinä ulos makuupussista, ajattelin, ja nyt on luvassa lämpöasteita viikonlopuksi. Siinä haastetta voitelulle."

Monia hankalia osuuksia oli umpihankireiteillä, hiekoitetuilla tienpientareilla ja osittain sulissa vesien virtapaikoissa.  Maaliskuun säät eivät hemmotelleet hiihtäjää: "Keli muuttunut kehnosta liki mahdottomaksi. Tällaista vielä muutama päivä, niin saa hypätä Helsingin junaan." Erityisen vaikea kuljettava oli Lemmenjoen yläjuoksun kanjoni, missä ahkio tahtoi väkisin pulahtaa veteen ohuen jääkuoren lävitse.

Meloen Lapista Suomenlahdelle
Kukaan ei tiettävästi ole melonut yksin kajakilla Suomea päästä varpaisiin sisävesiä pitkin yhdessä kesässä, joten siinä oli vielä yksi tekemätön vaellus muiden kolmen jatkoksi. Melominen on mukavaa kun olosuhteet ovat hyvät ja surkeaa, kun reitillä ei olekaan tarpeeksi vettä tai veden virtaussuunta on väärä tai tuulee liikaa.

Kajakin matka alkoi Näätämöstä Norjan rajalta vastavirtaan vetäen kohti Inarinjärveä ja jatkui vaihtelevia vesiä kohti etelää. Siellä missä ei ollut melottavaa vettä, meloja kiskoi pyörille nostetua kajakkia perässään. Kesällä 2006 vedet olivat matalalla monissa joissa ja puroissa. Pari kartalla melottavalta näyttävää puroa olivatkin vain kuivuneita liejuisia uomia, jota pitkin kajakkia täytyi kiskoa kivien, mättäiden ja puunrunkojen yli.

Iisalmesta etelään vedet alkoivat väljetä eikä tarvinnut enää kantaa huolta koskien kivistä. Saimaan jälkeen muutamalla koskella maustettu Väliväylä vei Kymijoelle ja se edelleen Kotkaan ja Suomenlahdelle.
***

Nyt oli ensimmäisen pitkän kävelyn (2000) jälkeen hahmottunut kokonaisuus koossa, koko sarja kerätty. "Kunnianhimoni ja näyttämisen tarpeeni eivät vello enää yhtä voimakkaina kuin retket aloittaessani. Tiedän mihin pystyn. – – Saan myös tyydytystä siitä että olen ensimmäinen, joka on koko tämän retkisarjan tehnyt. Hetkittäin olen ajatellut olevani Suomen kovin jätkä – – mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa. On monia paljon kovempia jotka tekevät  hurjempia retkiä, samoin kuin ihmisiä, jotka ovat valmiita suuriin henkilökohtaisiin uhrauksiin toisten puolesta. Minä olen tehnyt retkeni puhtaasti itseni vuoksi – –."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti