18. helmikuuta 2018

Venäjän-osasto

John le Carré: Sankari vai vakooja

Ollaan 1980-luvun lopulla, Neuvostoliiton hajoamisen alla. Perestroika on päivän aate. Venäläinen tiedemies lähettää arvioitaan maansa sotilaallisesta iskukyvystä kerran tapaamalleen Barley Blairille moskovalaisen Katjan välityksellä. Teksti joutuukin ensin Britannian tiedustelun haltuun. Sekä britit että amerikkalaiset haluavat varmistuksen aineiston aitoudesta ja yrittävät saada Barleyn agentikseen. 

Sukunsa kustantamoa vetävän Barleyn, älykön boheemin, kemia ei lainkaan kohtaa juonitteluista ja valtapeleistä innostuksensa saavien tiedustebyrokraattien pyrkimyksiä. Se on inhoa ensi silmäyksellä. "Barley katsoi Cliveen, jonka englantilaiskasvot näyttivät siltä kuin ne olisi palsamoitu jo hänen ollessan lapsikuningas, hänen koviin älykkäisiin silmiinsä joiden takana ei ollut mitään, ja ihonalaiseen tuhkaan." Kaikesta huolimatta Barley suostuu. "Sinä olet vapaasta yhteiskunnasta. Sinulla ei ole valinnanvaraa."

Koska kysymys on isoista sotasalaisuuksista, amerikkalaiset ovat innolla mukana rahoittamassa ja tukemassa hanketta varmistuttuaan monipäiväisissä kuulusteluissa Blairin vilpittömyydestä. Amerikkalaiset saavat näin raportit kaikista projektin yksityiskohdista ja englantilaisten kauhuksi jakelevat niitä laajalti CIA:n sisä- ja ulkopuolelle. 

Barley Blair lähetetään Moskovaan yrittämään saada Katjan kautta kontaktia Goethe-nimellä tunnettuun tiedemieheen. Tarkoituksena on saada varmuus aikaisempien tietojen luotettavuudesta ja edelleen mahdollisimman paljon lisätietoa NL:n puolustuksen tilasta.

Odottamatta Goethe vangitaan. Ehkä tiedot ovat vuotaneet amerikkalaisten löperön tietoturvan takia tai sitten KGB:n valvonta on toiminut. Barleylle ei jää muuta mahdollisuutta rakastamansa Katjan pelastamiseksi kuin siirtyä amerikkalaisilta saamine tietoineen NL:n vastavakoilun puolelle. Tiedemies-Goethen mukaan "Petšerin osoitti, ettei petoksessa ole mitään epälojaalia, jos pettää sen mitä vihaa ja taistelee sen puolesta mitä rakastaa."

Le Carren kirjoille tyypilliseen tapaan parasta antia ovat niukkojen toimintajaksojen ja muun vakoilutöhnän väliin sijoitetut kuvaukset ihmisten ajatuksista ja arkipäivästä. Ja yhtä tyypillistä on ihmisten yli-inhimillinen taito muistaa vuosikymmenien takaisia pitkiä keskusteluja sanasta sanaan. Suomennoksen tosi merkillistä nimenvalintaa ei jaksa enää päivitellä.