valkoista kohinaa

Sulkia ja höyheniä Thor Hanson: Feathers

2012-02-17T10:58:00.000+02:00

Kun on muutaman kerran kirjoittanut kirjasta, joista ei aivan sataprosenttisesti pidä, on virkistävää ottaa käteen kirja, josta pitää. Luontokirjat eivät ole aivan ykköslukemistani, mutta tämän kirjan lupaama evoluution näkökulma herätti mielenkiintoani. Mutta kirja sulista ja niiden kehityksestä? Eikö se nyt ole hieman liian pieni aihe kokonaiselle kirjalle, tai ainakin sellaiselle joka on tarkoitettu muiden kuin asiantuntijoiden käsiin?

Feathers esittelee sulkien rakennetta, ominaisuuksia, kehittymistä ja käyttöä. Käyttäjiä eivät ole pelkästään liskoista polveutuneet linnut sekä muut luonnossa elävät eläimet, vaan myös ihmiset, joille sulat, höyhenet ja untuvat ovat sekä koristeita että lämpöeristeitä. Satakunta vuotta sitten upeiden sulkien käyttö naisten päähineissä uhkasi jopa joidenkin lintulajen olemassaoloa, mutta lintujen onneksi muoti muuttui. Makuupussien eristeenä käytettäville hanhenuntuville ei ole vieläkään saatu kehitettyä yhtä hyvää korviketta synteettisistä materiaaleista.

Kirjoittaja pohjustaa tietopakettinsa kertomalla omista kokemuksistaan luonnossa ja haastattelemalla toisia tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Sulkien ja untuvien jalostuksesta kirjoittaakseen Hanson käy tutustumassa sulkia käyttävään pieneen muotiliikkeeseen, sulkien värjäämöön ja untuvien puhdistus- ja lajittelutehtaaseen. Se mikä tekee lukemisen niin mielenkiintoiseksi on se tapa millä Hanson esittää vaikeatkin asiat. "Kirjoittajana tehtäväni on saada sinut kääntämään kirjan sivuja mutta biologina rohkaisen jättämään kirjan silloin tällöin syrjään." Jokainen ympäristöään tarkkaileva näkee kirjan asiat helposti omassa ympäristössään.

Norjalaista sukujuurta olevan Hansonin kieli on ilmeikästä ja helppolukuista myös suomalaiselle lukijalle. Harvinaisia sanoja on vähän ja niiden merkityksen pystyy yleensä päättelemään asiayhteydestä. Kirjan tapa käyttää kertomusta asian johdatuksena on ominaista monille yhdysvaltalaisille kirjoittajille, joten otaksun sen olevan peräisin tieteen popularisointiin tähtääviltä kirjoittajakursseilta.

"Feathers" on ulkoasultaan kaunis. Kirjassa on värikkään monivärikuvituksen sijaan mustavalkoiset kuvat, mikä on tehnyt hyvää sekä kirjan kokonaisilmeelle että varmaan myös kuvitusbudjetille. Toistaiseksi se on ollut saatavana vain kovakantisena eikä se siis ole aivan halpa.

Super-Peppi Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

2012-01-27T16:39:00.001+02:00

WSOY:n Porvoon-kirjakaupan loppuunmyynnissä viime joulun alla osui silmiin parin–kolmen euron hintainen Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskimmäinen osa Tyttö joka leikki tulella. Larssonin dekkaristinkykyjä on kehuttu, ja niin tämä pokkari lähti mukaamme monen muun ohella.

Ryhdyin lukemaan sitä joulun aikaan yhtenä iltapäivänä enkä saanut laskettua käsistäni ennen viimeistä sivua muuten kuin syömisen ja lyhyiden unien ajaksi. Larsson on osannut tehdä kirjan todella koukuttavaksi: kovia kokenut, hyper-älykäs, omapäinen ja pienikokoinen nuori nainen saa vastaansa sekä maan poliisikunnan että lehdistön ja rikollisjengit.

Larsson on rakentanut pääjuonen taitavasti, ilmeisesti ottaen mallia lukemattomista poika- ja muista seikkailukirjoista, joissa päähenkilö joutuu taistelemaan ylivoimaisia vaikeuksia vastaan ja lopulta selviytyy voittajana oman nokkeluutensa ja taitavuutensa avulla. Hakematta tulevat mieleen Peppi Pitkätossu, mestarietsivä Kalle Blomqvist ja muut Astrid Lindgrenin luomat hahmot, joihin kirjassa suoraan viitataan. Viittauksia on myös Raamatun teksteihin: Loppuhuipennuksessa päähenkilö ammutaan, hän kuolee ja hänet haudataan, mutta hän nousee seuraavana aamuna kuolleista kostamaan isän pahat teot.

Jos kirjassa seikkailisi Lisbeth Salanderin sijalla vaikkapa Lars Salander, juoni vaikuttaisi naiivilta seikkailukirjan karikatyyriltä. Vaihtamalla päähenkilöksi naisen on Larsson saanut juonen kehittelyyn tuoreutta ja mielenkiintoa. Ehkä hänellä on ollut mielessä myös se, että kirjojen suurkuluttajia eivät ole niinkään miehet.

Kirjan uskomattoman, paikoittain täysin mahdottoman mutta siitä huolimatta henkeäsalpaavan pääjuonen päälle on Larsson leiponut tarpeettomia sivujuonteita sekä junnaavia keskusteluja Millennium-kustantamossa ja poliisin palavereissa sen jälkeen, kun Salander on joutunut epäillyksi kolmoismurhasta. Ilmeisesti keskusteluilla on ollut tarkoitus luoda syvyyttä kirjan sivuhahmoihin, mutta viimeistään kirjan toisella lukukerralla ne pelkästään haukotuttavat. Kaipa tämä kuvaa myös sitä, että Ruotsi on ennen kaikkea keskusteluyhteiskunta. Luonteiden kehittelyssä Larssonilla olisi ollut paljon opittavaa vaikkapa Matti Yrjänä Joensuulta, toiselta edesmenneeltä dekkaristilta. Larssonin lähes 700-sivuisessa kirjassa olisi ollut vaikka kuinka paljon karsittavaa ja virheiden korjailua, mutta se lienee jäänyt tekemättä viimeistään sen takia, että tekijä menehtyi sairauskohtaukseen ennen näiden esikoisteosten valmistumista painosta.

Peppi Pitkätossu -teeman lisäksi Larsson on luottanut myös muihin tavanomaisiin myyntikikkoihin eli rankkaan väkivaltaan ja sukupuolineutraaliin seksiin. Astrid Lindgrenin onnelaan ei suurrikollisuus kuulu, ja niinpä tässä kirjassa rikollisuus onkin tuontitavaraa. Useimmat tarinan roistot ovat ulkomaalaisia ja varsinkin suomalaisnimiset kunnostautuvat väkivallan suoritusportaassa; jo1950- ja 60-luvulla ruotsalaislehdet revittelivät tiuhaan rikosuutistensa vakio-otsikkoa "En Finne igen!". Jos tämä alamaailman kansallisuusjakauma pitää paikkansa vielä nyky-Ruotsissakin, voi syvästi ihmetellä, miten Ruotsi on aikanaan ottanut vastaan sinne teollisuuden työvoimaksi saapuneet naapurimaan, entisen alusmaan, asukkaat.

Poliisi on pop? Ei kai.

2012-01-17T18:57:00.001+02:00

Sen ainoan kerran, kun parikymmentä vuotta sitten sain poliisilta sakot epäkuntoisella autolla ajosta, poliisin käyttäytyminen oli kohteliasta ja suhtautuminen asiallista. Sakko pikkuviasta – viimeiseen äänenvaimentimeen oli matkalla poksahtanut äänekäs reikä – kirveli, mutta poliisin toimintaa ei voinut moittia. Kaikki oli käynyt kuten poliisin ohjekirjoissa määrätään. Ajaminen olisi pykälien mukaan pitänyt välittömästi vian ilmettyä lopettaa ja auto toimittaa korjattavaksi. Sillä, että pitkällä viikonloppumatkalla ei autoa noin vain saanut korjattavaksi, ei ollut merkitystä.

Viime kesänä olimme palaamassa matkalta Hyvinkää – Porvoo -tietä. Muutama kilometri Mäntsälän jälkeen nopeusrajoitukseksi muuttuu ensin 80 km/h ja sitten 100 km/h. Jonkin matkaa tämän jälkeen vastaan tuli poliisimoottoripyörä silmiinpistävästi muuta liikennettä hitaammin. Poliisi katsoi autoamme tarkasti ja ryhtyi näpelöimään radiota toisella kädellään.

Koska liikenteenvalvontapartiot liikkuvat usein moottoripyörän ja auton muodostamina pareina, osasin odottaa pian vastaan tulevaa mustaamaijaa. Poliisiautossa alkoivat välkkyä sekä siniset huomiovalot että punaiset pysäytysvalot ja kuljettaja osoitti kohdalle päästyään kädellä meidän autoamme. Pysäytin seuraavalle tien levikkeelle ja poliisiauto pysähtyi U-käännöksen jälkeen meidän taaksemme.

Sitten ei tapahtunutkaan mitään. Odoteltuani aikani nousin autosta, menin poliisiauton luo ja tervehdin. Kukaan ei vastannut, joten jatkoin utelemalla että mikä hätänä? Ei vastausta. Miespoliisi istui auton takaosan konttorissa katselemassa karttaa tietokoneen ruudulta ja naiskollega seisoi vieressä pientareella. Lopulta poliisimies vääntäytyi autosta tervehtimättä ja esittäytymättä.

– Jaaha, mikähän on nopeusrajoitus tällä tiellä?
Valistin, että tämä on sadan markan tie miltei Mäntsälästä asti.

– Ajokortti ja rekisteriote.
Annoin ajokortin lompakosta ja hain otteen autosta. Naispoliisi tarkisti ne nopeasti; autoa ei ollut ilmoitettu varastetuksi ja katsastus oli voimassa. Kuljettajastakaan ei ollut hakua päällä.

Miespoliisi meni takaisin auton takaosaan ja kyseli puhelimella tämän tien nopeusrajoituksista. Ei kai uskonut ruudulla olevaa nopeusrajoituskarttaa.

Poliisin kannalta tilanne alkoi nyt näyttää tosi pahalta. Epäiltyä 20 km/h ylinopeutta ei ollutkaan ja nyt poliisin olisi pitänyt esittää valittelut vaivaamisesta ja toivottaa hyvää matkaa. Lopulta lainvalvoja keksi hätäportin.

– Mikä on puhelinnumero?
Ilmoitin puhelimeni numeron.

– Me nyt ajetaan tuonne päin katsomaan se rajoitus ja ilmoitetaan, jos asiaan tarvitsee palata.

Tähän päivään mennessä kukaan ei ole ilmoittanut mitään.

Kiitos samoin! Parempaa päivänjatkoa teille, liikenteenvalvojat!

Klenkkaavat linkit

2012-01-11T11:47:00.002+02:00

Microsoftin Internet Explorer -selain näytti jotkut sivustoni sivut hieman virheellisesti, vaikka Firefoxilla ja Chromella katsottaessa ne olivat sen näköisiä kuin pitääkin. Halusin vielä tarkistaa, millä tavoin Opera suhtautuisi näihin pariin sivuun. Latasin ja asensin Operan ja tsekkasin sivut. Kaikki näyttivät hyviltä, joten poistin Operan asennuksen saman tien.

Sen jälkeen eivät sähköposteissa olevat linkit enää auenneet. Opera-pahus oli asentanut itsensä oletusselaimeksi, eikä Windows-raasu ymmärtänyt automaattisesti muuttaa selaimien oletusta Operan asennusta poistettaessa. Sähköpostin linkit yrittivät aukaista Operan, mutta eihän siitä mitään tullut.

XP:n Käynnistä-valikossa on Valitse käytettävät ohjelmat -kohta, jonka avulla voi Microsoftin nörttien mielestä vaihtaa oletusselaimeksi minkä tahansa tietokoneeseen asennetun selaimen. Kokeilin sitä, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Ei tehonnut edes IE:n valinta oletusselaimeksi, vaikka sitä monissa netistä löytyvissä ratkaisuissa kehuttiin varmaksi keinoksi saada linkit toimimaan.

Lopulta netin kautta löytyi toimivakin ohje. Proseduuri menee näin:

Oma tietokone > Työkalut > Kansion asetukset > Tiedostotyypit.

Tästä avautuneesta luettelosta etsin kohdan URL:HTTP-protokolla ja valitsin sen napsauttamalla.
Sitten napsautin Lisäasetukset > Muokkaa. Napsautin edelleen kohtaa Toiminnon suorittamiseen käytetty sovellus (jossa yhä oli olematon Opera) ja etsin Selaa-painikkeen avulla toimivan selaimen, joka minulla on firefox.exe. Se löytyi kansiosta Program Files\Mozilla Firefox.

Mopo hukasa –Katja Kettu: Kätilö

2012-01-10T15:32:00.000+02:00

Vaimo oli jättänyt kesken Katja Ketun Kätilön lukemisen ja toi sen minulle. Ei ollut millään pysynyt henkilöiden, paikkojen ja tapahtumien perässä. Aloin lukea "Kätilöä" heti saatuani edellisen kirjan pois alta, sillä olin utelias katsomaan, minkälaisen kirjan tämä monissa mainoksissa poseerannut kirjailija, kolumnisti ja ohjaaja on tehnyt.

Kirjan suojapaperin mukaan tekijän kieli on omaa luokkaansa. Olen samaa mieltä, mutta Katja Ketun kieli ei ole omaa luokkaansa samalla tavalla kuin vaikkapa Juha Seppälän, Ernst Hemingwayn tai F. E. Sillanpään selkeä ja johdonmukainen kieli. Harvassa on sellainen kirjailija, joka uskaltautuu kuvaamaan ihmisten tunteita pääosin heidän tekojansa kautta tukeutumatta liikasanaiseen selittelyyn, ei myöskään Katja Kettu.

Ensimmäiseksi "Kätilöä" lukiessa karvat nousevat pystyyn kerronnan hyppelehtimisen takia. Kirja muistuttaa kaukaisesti esimerkiksi Mario Vargas Llosan "Vihreää taloa". Vargas Llosa on käyttänyt aikatasojen sekoittamista kuvaamaan tapahtumien kerrostumista ihmisen mieleen niin, että ajankohta voi vaihtua edestakaisin jopa perättäisissä virkkeissä. Toistaiseksi en ole päässyt perille, mihin "Kätilössä" hyppelehtimisellä on pyritty. Tietysti ajankohdan muuttuminen odottamatta joksikin toiseksi, joko eteen- tai taaksepäin, luo tekstiin jännitteitä ja valottaa mutkan takaa sitä, miten aikaisemmin kerrottuun kohtaukseen on tultu. Tästä huolimatta "Kätilön" rakenne vaikuttaa siltä, kuin lyhyet luvut – alkua ja loppua lukuunottamatta – olisi heitetty ikkunasta ulos ja sitten koottu yhteen satunnaisessa järjestyksessä. Ylimääräisenä jalkakamppina on kirjassa vielä käytetty ainakin kahta eri nimeä tai nimitystä miltei kaikista henkilöistä.

Suomalaisen naisen hullu rakkaus hulluun suomalais-saksalaiseen SS-upseeriin jossain määrin oikeuttaa "Kätilön" kielen, joka pulppuilee paikka paikoin hurjana. Vaikka kirjan pohjana ovat tositapaukset Petsamossa ja Ruijassa 1944–45, voi kovasti epäillä, että kaikki kirjassa kuvattu olisi kaatunut yhden ihmispolon niskaan. Tarina on tärkeä ja jo sellaisenaan dramaattinen, mutta tapahtumien dramatiikka tukehtuu kirjan ylidramaattisen muodon alle.

"Kätilö" on tehty päähenkilön kirjoittamien ajatusten muotoon. Ajatukset vain ovat monesti aikaansa edellä, niissä seikkailevat traagisessa sekasorrossa niin mopot, sukkahousut kuin transistoriradiotkin, jotka kaikki ovat tulleet meidän muiden tietoisuuten vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Sympaattista paikallisväriä antavat ihmisten puheet hoon päältä ja monet muut lappilaisen muodon saaneet sanat, kuten 'tyär' ja 'hukasa'. Toisaalta kirjassa on vetävästi kirjoitetun tekstin seassa turhan paljon epäloogisuuksia, kummallisuuksia ja väärinymmärryksiä. Näistä moni löytää ihmeteltävää, kuten 150 hg eli 15 kg painava vastasyntynyt. Ja mikähän ihme on lampun petroolisydän? Monin paikoin kirjassa käytetään sanaa 'kiveliö' ikään kuin se olisi kivikon synonyymi. Eihän se ole sinne päinkään, paitsi ehkä Rovaniemellä tai muualla etelässä syntyneiden mielestä.

Ja niin edelleen.

Tunnelmien ja henkilöiden ajatusten kuvaukset on kirjoitettu hyvin. Kaiken kaikkiaan "Kätilö" on kelpo kirja, mutta olisi tarvinnut tiukempaa toimittamista. Suomessa on kuitenkin käytäntönä, että kaunokirjallisuuden toimittaminen rajoittuu lähinnä kirjailijan tukemiseen ja konsultointiin; silti jonkinlainen laaduntarkistus olisi saattanut tehdä "Kätilöstäkin" sellaisen, ettei se tämän tästä nostaisi nipottavan lukijan adrenaliinitasoa. Ehkä toimittaja on tällaista yrittänytkin, mutta ei ole saanut tahtoaan lävitse, mistäpä tuon tietää.

Kustantaja on kyllä sijoittanut tähän kirjaan ilmeisesti enemmän kuin mihinkään toiseen viime vuonna ilmestyneeseen fiktionimikkeeseen. Rahojen pistäminen kirjailijan brändin rakentamiseen ja muuhun mainostamiseen ei valitettavasti yhtään hyödytä kirjan lukijoita.

Vista on kuollut, eläköön XP!

2011-12-24T00:39:00.004+02:00

Tietokoneen uuden käyttöjärjestelmän asennuslevyke tuli eilen iltapäivällä. Olin valmiiksi kopioinut kaikki mielestäni tarpeelliset Windowsin ja Ubuntun alla olevat tiedostot toiseen levyasemaan ja poistanut ykköskovalevyltä vanhan käyttöjärjestelmän palautustiedostot sisältäneen osion.

Uuden käyttöjärjestelmän asennus ei mennyt aivan heittämällä, sillä Windows ei suostunut jatkamaan asentumista uudelleenkäynnistyksen jälkeen. Yritin asennusta useita kertoja, aina sama juttu. Lopulta poistin kakkoskovalevyllä olevan Ubuntu-asennuksen ja formatoin sillä olleen tilan Windowsille sopivaksi. Nyt asennus alkoi raksuttaa, kuten piti. Ilmeisesti ykköskovalevyllä oli jotakin, joka esti Windowsin asennuksen jatkumisen.

Nyt siis XP toimi, mutta se näytti ruudulla tosi kököltä, kymmenisen vuotta vanhan XP:n syntyaikoina kuvaruudut kun olivat nykyisiin verrattuna kovin pieniä. Myös perusselaimena oleva IE, joka on peräisin vuodelta kivi, näytti nettisivut hyvin omituisen näköisinä ja ne toimivat miten sattui.

Halusin XP:hen uudempia Service Packeja, mutta eihän se käynyt tuosta vain. SP:t olisi voinut ladata vain uudemmalla IE:llä, ja uudemman IE:n asennus olisi vaatinut uudempia Service Packeja. Firefoxin lataus ja asennus sentään onnistui, ja sen avulla sain ladattua SP2:n 259 MT:n paketin.

Virusohjelman asennuksen jälkeen kone alkoi olla käyttökunnossa. Kuvaruudun ulkonäkö oli silti aika paha, koska XP:n asennuslevyssä on vain perusajurit. Onneksi olin monivammaisen Vistan ongelmien selvittämistä varten hankkinut ajurien asennusohjelman, ja sen avulla sain koneen näytönohjaimet ym. sopivat uudet ajurit varsin vaivattomasti paikalleen. SP3:n asennuksen jälkeen ajoin ajuriohjelman uudelleen, ja nyt se löysi vielä toista tusinaa asennettavaa ja päivitettävää ohjainohjelmaa. Seuraava vaihe oli käyttämieni hyötyohjelmien asennus sekä datatiedostojen siirto sopiviin paikkoihin. Siinäpä se sitten olikin!

Sen sijaan, että olisin sijoittanut muutama sata euroa uuteen tietokoneeseen, sain systeemit toimimaan muutamalla kymmenellä eurolla. Suunnilleen saman verran vaivaa olisin joutunut näkemään myös silloin, jos olisin hankkinut kokonaan uuden koneen.

Tietokone toimi nyt ongelmitta, ainoastaan yksi kymmenisen vuotta sitten ostamani ohjelma ei suostunut hyväksymään tähän asti sille kelvanneita käyttäjä- ja lisenssitunnuksia. Ohjelman kehittäjä/myyjä lähetti nopeasti uudet tiedot (samat kuin minulla oli muistiin kirjoitettuina); ilmeisesti vika oli kuitenkin ohjelman asennuksessa, sillä tunnukset kelpasivat lopulta uuden asennuksen jälkeen.

Don DeLillo: Valkoinen kohina

2011-12-22T22:27:00.003+02:00

Valkoinen kohina viittaa, paitsi tähän blogiin, mm. Don DeLillon romaaniin. DeLillolle valkoinen kohina merkitsee kuolemaa, kaikkialle tunkeutuvaa ääntä. Minussa asuva pienen pieni fyysikko tuhahtelee, että DeLillo on selvästikin katsellut liikaa televisiota lähetysten jälkeen. Televisiossa valkoinen kohina voi tarkoittaa signaalin kuolemaa, mutta itse asiassa valkoinen kohina on ilmaus siitä, että jossakin on jokin, joka tämän kohinan on aiheuttanut. Kohina puuttuu vain, jos mitään ei ole.

DeLillon 1985 ilmestynyt kirja kertoo Jack Gladneystä, joka on Hitler-tutkimuksen opettaja Keskilännen pienessä collegessa. Gladneyn ammatti on absurdi, hänen perheensä on absurdi ja kirjan tapahtumat ovat absurdeja. Gladneyn ja hänen vaimonsa päähuolenaihe on kuolemanpelko: kumpi kuolee ensin. Varsinkin kirjan alkuosa sisältää paljon satiiria, mutta kirjan ote muuttuu vähitellen ympäristökatastrofin myötä vakavammaksi, komediasta tragediaan.

Olen lukenut Valkoista kohinaa alkukielellä vain pienen pätkän alusta. Kaikesta näkee, että tekstin rytmi – tavujen ja äänteiden leikki – on DeLillolle kaikki kaikessa. DeLillo kirjoitti romaaninsa mekaanisella kirjoituskoneella, aina yksi kappale kullekin paperiarkille. Näin tekstin pystyi kirjoittaessa hahmottamaan paremmin ja näkemään kirjainten tutut muodot.

Suomennoksessa tekstin rytmi on lähestulkoon kadonnut, mutta tästä olisi erittäin epäoikeudenmukaista syyttää suomentajaa, jonka tehtävänä on ennen kaikkea tekstin idean siirtäminen toiseen kieleen. Tarpeettoman monessa kohtaa kääntäjä on kuitenkin turvautunut suoraan sanakirjakäännökseen, vaikka parempiakin vaihtoehtoja olisi ollut. Esimerkiksi 'Air Force One' on minusta Yhdysvaltain presidentin lentokone (tai yksinkertaisesti Air Force One), ei 'ilmavoimien ykkönen'. Suomenkielisen version lukeminen on paikka paikoin tukalaa sen kaikenlaisten kömpelyyksien vuoksi; ilmeisesti alkutekstissäkin sanonnan sujuvuus ja luontevuus eivät ole saaneet niin paljon painoa kuin tekstin rytmi. Toisaalta suomennoksessakin on monia hyviä kohtia, joita on ilo lukea.

Tämäntapaiset käännösten ongelmat koskevat oikeastaan kaikkia suomennettuja tekstejä. Mitä lennokkaammin ja runollisemmin alkuperäinen teksti on kirjoitettu, sitä vaikeampi sen hienouksia on saada sulavasti käännetyksi. Jos kirjan tekstin päätekijöinä ovat rytmi ja kielikuvat, sitä on jokseenkin mahdotonta kääntää muutamassa kuukaudessa luontevaksi suomeksi. Kääntäjä toimii yleensä urakkapalkalla ja hänen on saatava teksti käyttökelpoiseen kuntoon jossakin ajassa, jotta oma toimeentulo ei vaarantuisi. Toisaalta kustantaja joutuu käännöspalkkion lisäksi ottamaan huomioon myös aikataulut ja joulumarkkinoiden tarpeet ja ties mitä. Niinpä me luemme jatkossakin kökköjä käännöksiä ja yritämme kummallisimmissa kohdissa kuvitella, miltä alkuperäinen teksti olisi saattanut maistua.

Ajurit kanttuvei

2011-12-20T10:54:00.001+02:00

Uutena kolmisen vuotta sitten tietokone oli virkku, kaikki tapahtui nopeasti ja täsmällisesti. Aika pian kuherruskuukauden jälkeen se alkoi hidastella käynnistyessään, ajan mittaan yhä enemmän. Nyt lopulta pari kuukautta sitten nettiyhteys katkesi kokonaan. Ehkä kone oli pahoittanut mielensä jostakin, jonka olin kirjoittanut tai lukenut kuvaruudulta.

Windowsin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, jopa langaton nettiyhteys paikalliseen reitittimeen toimii sen mielestä täydellisesti. Vaan eiväthän yhteydet oikeasti toimi. Windowsin Laitehallinnan luettelossa on puolisen tusinaa keltaisia huomiomerkkejä osoittamassa, että kaikki ei nyt ole ihan jees. Selitystekstin mukaan vikana on se, että ajurin päivitys ei onnistu. Yritin sitten päivittää ajurin Laitehallinnan kautta, jolloin kone aikansa raksutettuaan ilmoitti, että käytössä oleva ajuri on paras käytettävissä oleva. Paras käytettävissä oleva tarkoittaa, että parempaakaan ei ole. Kävin lävitse kaikki Laitehallinnan vialliseksi ilmoittamat ajurit, sama juttu kaikilla.

Hankkimani Windows-ajureiden asennusohjelma ilmoitti, että nämä puolen tusinaa ajuria puuttuvat kokonaan ja ehdotti ajureiden etsimistä netistä. Mutta kun nimenomaan nettiyhteys ei toimi! Katselin kuitenkin tarjontaa samaan koneeseen asentamani Ubuntun avulla. Ubuntun ajurit toimivat moitteetta, mutta Windowsin päivityksiä ei saanut ladattua Ubuntun kautta ainakaan Microsoftin sivuilta. Jos päivitys olisi normaali ohjelmapaketti, sen olisi kyllä voinut ladata ja siirtää sitten suoritettavaksi Windowsin puolelle. Mutta kun ei, niin ei.

Tietysti on vielä oma kysymyksensä, miksi nuo ajurit ovat sanoneet sopimuksensa irti. Täydellisestä asiantuntemattomuudesta kumpuavalla ehdottomuudella sanoisin, että syynä on joko emolevyn tai muun elektroniikkapiirin vika, tai sitten jokin mystinen ohjelmistovika. Elektroniikkapiirien vika tuntuu epätodennäköiseltä, kun kerran Ubuntun ajurit toimivat mainiosti. Sen sijaan Windowsin automaattiset päivitykset ovat saattaneet tuoda kuvioihin jonkin sellaisen piirteen, jota tietokonevalmistaja ei ole osannut ottaa huomioon kun se on liittänyt käyttöjärjestelmään omia ominaisuuksiaan. Virus lienee pois suljettu, koska olen aina käyttänyt virustentorjuntaohjelmaa.

Luonnollinen ratkaisu tässä vaiheessa olisi tietysti Windowsin uudelleenasennus. Koneen (Acer Aspire M3200) mukana ei kuitenkaan tullut mitään asennuslevykettä. Windowsin asennustiedostot ovat kyllä omalla osiollaan kovalevyllä, mutta palautusohjelma ei millään alkanut toimimaan huolimatta netistä löytyvistä selkeistä ohjeista.

Seuraavaksi pyrin kokonaan eroon tietokonevalmistajan hieman omaperäisistä ratkaisuista vaihtamalla käyttöjärjestelmän Vistasta vanhaan kunnon XP:hen (joka muuten vielä vuoden 2011 alussa oli suosituin Windowsin versio). Ostin kotimaiselta kauppasivustolta alkuperäisen, myyjälle tarpeettoman asennuslevykkeen ja nyt odottelen sen saapumista. Jatketaan tietokonesulkeisia sitten sen saavuttua.

Rautakauppa ... eiku pyöräkauppasketsi

2011-12-19T14:47:00.014+02:00

Viime kesänä pitkälle fillarivaellukselle lähtiessäni luulin tarvitsevani pyörään etutelineen, jotta kaikki mukana kulkeva roina ei olisi takapyörän varassa. Niinpä menin kaupungin suurimpaan pyöräliikkeeseen ja kerroin murheistani ystävälliselle ja asiantuntevalle naismyyjälle. Tarjolla olisi ollut parikin erilaista etutelinettä, mutta jätin ostoksen vielä hautumaan.

Parin päivän perästä poikkesin kauppaan ostamaan telinettä. Kaupassa oli yksi asiakas etsimässä pyörää lapselleen sekä kassakoneen takana seisova nuori mies. Hain valitsemani etutelineen ja toin sen myyjälle sanoen tarvitsemani tällaisen. Ei tapahtunut mitään. Hetken perästä myyjä sanoi palvelevansa tuota rouvaa ja meni hänen luokseen. Kun pyörän valinnasta ei tullut valmista, myyjä laahusti lopulta takahuoneeseen ja haki sieltä muovikääreeseen pakatun telineen. Teline, jonka olin tuonut hänen eteensä, oli kuulemma näytekappale.

Kun sitten kesäpaikassamme 300 km:n päässä aloin kiinnittää telinettä pyörään, se osoittautuikin olevan tavallinen takateline. Myyjä tunsi varmasti polkupyörät, mutta hänen olisi myös kannattanut opetella tuntemaan asiakkaan toiveet. Tai sitten hänen mielestään yli kolmikymppiset eivät tarvitse pyöräänsä etutelinettä.

Telineen vaihtaminen ei välimatkan takia olisi onnistunut, mutta sain sen sentään kiinni pyörään tehtyäni lattateräksestä sopivan välikappaleen. Loppujen lopuksi vaelluksen aikana kävi ilmi, että olisin kyllä tullut hyvin toimeen ilmankin tuota etutelinettä. Ehkä myyjä sittenkin oli oikeassa!

Miehen mitta?

2011-12-18T20:57:00.002+02:00

Mikä on tämä laajalti mainostettu miehen mitta, joka kai jokaisen XY-kromosomisen periaatteessa pitäisi täyttää? "Ei se ole mies eikä mikään, joka ei ... " ja niin edelleen.

No tässä on hyvin konkreettinen mitta: 40 cm x 40 cm kokoinen miesluukku. Jos siitä läpi mennessä ahdistaa muualta kuin hartioista, täytyisi miettiä, voisiko asialle tehdä jotakin. Pitäisikö vaihtaa luukku isommaksi? Tai sitten . . .