15. huhtikuuta 2018

Katalonia, Katalonia

Meren katedraali lertoo Barcelonasta 1300-luvulla, jolloin Espanjaa ei vielä ollut olemassa. Pyreneitten niemimaa oli muun Euroopan tavoin pienten kuningas- ja ruhtinaskuntien tilkkutäkki. Maaseudun omistivat lääninherrat ja väestö oli maaorjia – heidän omaisuuttaan, jolle omistaja sai tehdä käytännössä mitä halusi.

Kirja kertoo ymmärtääkseni historiallisen tarkasti elämästä ja kuolemasta tuon ajan Barcelonassa. Ihmisten kohtaloita seurataan monen sukupolven lävitse. On hyviksiä eli maaorjuutta Barcelonaan paenneita kyläläisiä. On pahiksia eli linnanherroja ja heidän sukulaisiaan. Toisin kuin historian oppikirjoissa, ajan tapahtumia katsellaan ja koetaan yhteiskunnan alimpien kerrostumien kautta.

Yksi sivujuoni käsittelee Santa Maria del Mar -kirkon hidasta rakennustyötä. Linnanherran alaisuudesta paennut nuori päähenkilö pestautuu kantamaan rakennuskiviä kivilouhimolta kirkkorakennukselle. Kun hän onnistuu työskentelemään Barcelonassa säännöksissä määrätyn ajan, hän pääsee kaupungin asukkaaksi eikä  linnaherralla ole enää valtaa häneen.

Meidän esi-isämme täällä pohjan perukoilla saivat samaan aikaan kärsiä vilua ja nälkää. Päävihollinen oli kitsas ja ajoittain vihamielinen luonto, ei hyvän ilmaston ja hedelmällisen maan tänne houkuttelema linnanherra, joka olisi varmistanut asemansa asein ja kuninkaan mahtikäskyin.

Oppiiko Meren katedraalista ymmärtämään jotakin Katalonian nykyisistä itsenäistymispyrkimyksistä? Ehkä ainakin sen, että Espanja koostuu vanhastaan toisistaan poikkeavista alueista, joista joillakin puhutaan eri kieltä kuin Madridissa. Baskimaa ja Katalonia eivät ole ainoita; Madridissa pelätään, että Katalonia voisi olla esikuvana ja johtaa maan pirstoutumiseen.

Meren katedraali on sujuvasti kirjoitettu puhdasverinen historiallinen romaani, joka 2008 ilmestyttyään oli varsin suosittu Etelä-Euroopassa. Voisi luulla, että kirjoittaja on tietojaan hyödyntänyt historioitsija, mutta oikeasti hän on historiallisesta aiheesta ja kirjoittamisesta kiinnostunut lakimies. Hänen tuotannostaan on suomennettu kaksi muutakin romaania.

Kertomatyyli on suoraviivaista ja helppolukuista. Kirjoittaja hallitsee kikat, millä lukija saadaan kääntämään yhä uusi sivu ja etsimään kaupasta uusia samanlaisia kirjoja. Helppolukuisuus sekä järkyttävät ja kiehtovan eksoottiset tapahtumat eivät sinänsä ole isoja syntejä kirjoittajalla, mutta Falconesilla ne tuntuvat hallitsevan tyyliä turhan paljon. Joskus 60 vuotta sitten olisin ahminut tällaista tekstiä, mutta nyt aikuisena toinen lukukerta jäi kesken.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti