21. maaliskuuta 2017

Vesivärejä

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Engelin tekemät säilyneet akvarellit ovat tarkkoja kuvauksia siitä mitä silmä näki. Sen sijaan tämän kirjan ja kohteen vastaavuudesta en ole varma. Monien mielestä se on epäoleellista, mutta ei mahda mitään, että kirjan suhde todellisuuteen tunkee tämän tästä itsepäisesti esille.

Runokirjan tapaan teoksella ei ole varsinaista alkua eikä loppua eikä tarinaa. Se on laadittu vuosien 1816–40 päiväkirjaksi, missä on harvakseltaan merkintöjä sekalaisista aiheista. Aforistinen kieli on hitaasti maisteltavaa, painavaa ja merkityksellistä.

Jotkut ilmaisut ovat myös merkillisiä, näennäisen ristiriitaisia kuten kirjan motto: "Arkkitehti haistaa laudankappaletta, haistaa syvään, sillä siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen." Tämä ilmeisesti liittyy siihen, että suunnittelijan unelmat eivät aina toteudu, ainakaan sellaisenaan, rakennustekniikan rajoitteiden tai muiden ihmisten intressien takia. Tärkeintä oli kuitenkin, että tsaari suhtautui Engelin töihin myönteisesti.

"Rakentaminen on pääpirteissään kolmivaiheista. Siihen kuuluu piirtäminen, odottelu ja rakentaminen." Tämä ei ole pelkästään 200 vuoden takaisen rakentamisen ominaispiirre. Nykyisiä ohjeita, määräyksiä ja viranomaispäätöksiä vastasi Engelin aikaan viime kädessä hallitsijan mielipide.

Useimpien ajatusten inspiraation lähteenä lienee Engelin suomennettu ja julkaistu kirjekokoelma. Niinpä ei ole suuri yllätys, että päiväkirjana esitetty teksti ei ole aina kovin päiväkirjamaista. Engelin ajatukset arkkitehtuurista ja monesta muustakin asiasta ovat luonteeltaan julkisia; ne on tarkoitettu jonkun toisen luettaviksi, ei kätkettäviksi päiväkirjan kansien väliin. Mutta fiktion kirjoittaja voi tietysti rakentaa henkilönsä ajatukset mielensä mukaisiksi. Maininnat jokapäiväisen elämän tapahtumista toki sopivat sekä kirjeisiin että päiväkirjaan.

Ensimmäisen pojan, parivuotiaan Carl Eduardin kuolema oli traumaattinen, samoin vanhemman Emilie-tyttären vuosia kestänyt sairastelu. Viikilä viittaa Engelin ajatuksissa hämmentävästi Emilieen parissakin kohdassa ikään kuin tämä jo kummittelisi haamuna. "Velkojen luokse johdatteli Emilie, joka otti kylmillä luillaan ranteestani kiinni." Itse asiassa Emilie kuoli vasta samana vuonna kuin isänsä.

Viikilän tekstistä – tai pitäisikö sanoa Engelin kirjeistä – käy hyvin selkeästi ilmi, että arkkitehtuuri on paljon muutakin kuin jonkinlaisen muodon antamista rakennuksille. Suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin tuli ennen kaikkea näyttää pääkaupungilta, mikä edellytti, että sen toteuttamisen täytyi olla riittävän kallis. Rakennusten toimivuudelle ei arkkitehdin tarvinnut uhrata ajatuksia, hän saattoi luottaa, että ihmiset kyllä mukautuvat oleviin tiloihin.

Kirjan kansi on naisellisen sievä. Sisuksessa voi ihmetellä aina muutaman tekstisivun jälkeen toistuvia eri vuosia erottavia tyhjiä sivuja. Kalenterivuosihan ei ole mitenkään oleellinen 1800-luvulla eläneen arkkitehdin ja rakentajan mietteiden ryhmittelyperuste. Nämä tarpeettomat tyhjät sivut ovat nyt osuneet myös aukeaman oikealle puolelle, mitä on perinteisesti pidetty pahana mokana kirjan ulkoasussa.

Hyvä yleistajuinen kokonaiskuva Engelin arkkitehtuurista ja elämästä on muun muassa Kalevi Pöykön 1990 julkaistussa kirjasessa "C. L. Engel", jota Viikiläkin on käyttänyt lähteenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti