27. tammikuuta 2017

Saalistustarinoita

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Keski-ikäisen Cambridgessä opettaneen kirjailijan isä kuolee. Koska hän on niin selvästi ollut isän tyttö, hänen maailmansa hajoaa. Hän on täysin rikki, miesystävä kaikkoaa ja jokapäiväinen elämäkin tuntuu ylivoimaiselta.

Macdonald on pikkutytöstä lähtien harrastanut haukkojen kesyttämistä ja haukkametsästystä jalohaukoilla, mutta nyt mieleen tulee väkisi ajatus kanahaukasta. Se on monista haukka-asiantuntijoista erittäin vaikea, lähes mahdoton opetettava.

Kanahaukka oli jo ehditty hävittää haittalintuna Isosta-Britanniasta, mutta viime vuosikymmeninä sitä on jälleen saatu istutettua saarivaltakuntaan. Kirjailija osti irlantilaiselta kasvattajalta nuoren kanahaukan, jonka sukujuuret ovat puoleksi tsekkiläisiä ja neljännekseltään suomalaisia.

Haukan kesytys onnistui – omista epäilyistä huolimatta – hienosti. Macdonald ymmärsi oman haukkakasvatuskokemuksensa perusteella, että keskeistä on opetella ajattelemaan ja havainnoimaan ympäristöä kuin haukka. Ne, jotka ovat pitäneet kanahaukkaa omapäisenä sekä vaikeasti kesytettävänä ja opetettavana, eivät ole ymmärtäneet tätä. Jos kanahaukkaa ei saa oppimaan, vika on opettajan asenteessa, ei linnussa.

Ehkä eniten kanahaukan opettamisessa ongelmia toi oikean lentopainon merkityksen ymmärtäminen: haukan pitää olla hienoisesti nälkiintynyt,  jotta oppimisen palkintona annettavat pienet ruuanmuruset kiinnostaisivat. Pakottamalla tai rankaisemalla ei haukkaa saa oppimaan.

Kirja on kuitenkin ennen kaikkea tarina depressiosta ja sen voittamisesta. Haukan opettamisen tilalla voisi olla jokseenkin mikä tahansa mielekäs tekeminen; kirjoittajalle haukan kesyttäminen sattui olemaan luontevaa terapiaa isän menettämisen jälkeen. Macdonald elää vain kanahaukan kouluttamista, ympäröivä maailma on ylivoimaisen monimutkaista ja jokseenkin samantekevää. Välillä ystävätär on paikalla tukemassa.

Kertomus haukan kehittymisestä pelkästään omia vaistojaan tottelevasta eläimestä ihmisen apulaiseksi ja kumppaniksi muistuttaa ulkoisesti lukemattomia tarinoita metsästyskoiran opettamisesta. Muutaman viikon koulutuksen jälkeen vapaana lentävä haukka tottelee kutsua ja jopa osallistuu pieniin leikkeihin emännän kanssa.

Haukkametsästys on ollut entisajan ylimystön etuoikeus ja nykyajan mittapuulla tarkasteltuna todella outoa, täysin tarpeetonta puuhastelua. Saaliin sattumanvaraisuuden takia se on vielä vastenmielisempää kuin perinteinen kettujahti, missä koirat repivät ketun elävältä. Haukka ei tapa saalistaan, vaan alkaa syödä tiukasti kiinni pitämäänsä eläintä, joka sitten jossakin vaiheessa kuolee. Luonnontilaisen haukan on tietysti tehtävä mitä haukan on tehtävä, mutta ihmisen ohjauksessa se on eläinrääkkäystä. Kirjailija ei pyri peittelemään haukkametsästyksen tätä puolta, on lähinnä huolissaan ihmisten reaktioista, kun hänen haukkansa iskee fasaanien kimppuun naapurin pihalla.

Oman haukkatarinansa ohessa Macdonald esittelee laajalti 1900-luvun alkupuolella eläneen T. H. Whiten ajatuksia ja kanahaukan kesyttämisestä kertovaa "Goshawk"-kirjaa. White oli 1950-luvulla suosittu kirjailija, jonka teosten sovituksista suomalaiset saattavat tuntea "Miekka kivessä" -animaation ja "Camelot"-musikaalin. Hänen mm. kunigas Arthurin aikoja kuvaavia kirjojaan ei ole suomennettu.

Whiten epäonnistunutta haukankoulutusta sekä peiteltyjä homoerotiikka- ja väkivaltafantasioita – jotka eivät koskaan realisoituneet teoiksi – puidaan kirjan kymmenillä ja kymmenillä sivuilla. Jotkut Whiten päiväkirjojen maininnat saavat Macdonaldilta kovin kevyesti sadismiin tai homoseksuaalisuuteen liittyvän selityksen; ehkä kirjailija kertoo näin omista haukkametsästyksen motiiveistaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti