26. joulukuuta 2015

Talousteoriat pähkinänkuoressa

Sixten Korkman: Väärää talouspolitiikkaa

Kaikki aikaansa seuraavat varmaan tietävät Sixten Korkmanin: kohteliaita ja harkittuja mielipiteitä, aika virheetön ja vain aavistuksen suomenruotsalainen puhetapa. Tässä on kovasti Korkmania muistuttava kirja.

Aktiivisesti talouspolitiikkaa seuraavalle tämä kirja saattaa olla helppo. Koska teksti ei suinkaan ole niin yleistajuista kuin mainos ja jotkut esittelyt väittävät, käyn valikoiden ja melko laajasti lävitse kirjan sisältöä ajatellen lähinnä niitä, joiden tiedot kansantaloustieteen historiasta ja perusteista ovat yhtä haalistuneita kuin itselläni.

Korkman esittää talouspolitiikkaan vaikuttavaksi sekä talousteorian että talousopin. Talousoppiin kuuluu myös monenlaisia moraalisia periaatteita, joita talousteoria ei ota huomioon. Talouspolitiikkaan liittyy siis sekä tiedettä että ideologiaa, joka ei kuitenkaan välttämättä suoraan näy tehdyissä päätöksissä.

Jo klassisen Kreikan filosofeilla oli käsityksensä hyvästä elämästä, mutta talouselämä eli kaikenlainen työnteko ja kaupankäynti kuului orjille ja palvelijoille, ei vapaille viisastelijoille. Nykyajan ajattelijat ovat analysoineet mm. tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta onnellisuuden lähtökohtana.

Ensimmäisenä varsinaisena talousoppina voi pitää 1500-luvulla alkanutta merkantilismia, jonka pyrkimyksenä oli saada valtiolle ja sen hallitsijalle mahdollisimman paljon jalometalleja ja muita rikkauksia. Tämän takia edistettiin vientiä monin määräyksin ja rajoituksin sekä suosittiin tuonnin kanssa kilpailevia kotimaisia yrityksiä tukiaisin ja tuontirajoituksin.

Klassinen ja uusklassinen teoria
Vielä nykyisinkin monet poliitikot ja muut maallikot tuntuvat kannattavan ns. klassisen ja uusklassisen talousteorian ajatuksia. Vaikka uusklassinen teoria poikkeaa hieman klassisesta, niiden vaikutus talouspolitiikkaan on samanlainen. Klassisen talousteorian perustajana pidetään 1700-luvulla elänyttä Adam Smithiä. Hänen pääteoksensa "Kansojen varallisuus" kritisoi merkantilismin periaatteita; Smithin mukaan kansojen varallisuus tarkoitti runsaiden jalometallivarojen sijaan runsasta kokonaistuotantoa ja kulutusmahdollisuuksia.

"Kansojen varallisuuden" merkittävimpiä ajatuksia oli näkemys, että talouden tuotantomäärät ja hinnat määräytyvät itsestään markkinoilla. Sellaisten tavaroiden hinnat pyrkivät nousemaan, joita haluttaisiin ostaa enemmän kuin niitä on tarjolla. Korkeat hinnat houkuttelevat tuottamaan enemmän, kunnes myytäväksi tarjottu määrä vastaa kysyntää. Tarjonta luo aina oman kysyntänsä, kunhan hinta on oikea. Vastaavasti, jos kaupaksi tarjotaan jotakin enemmän kuin mitä sitä haluttaisiin ostaa, sen hinta laskee ja tuotanto vähenee.

Klassisen talousteorian mukaan markkinat tasapainottavat myös työvoiman kysynnän ja tarjonnan ja täystyöllisyys toteutuu joustavien palkkojen ansiosta. Työttömyys on tällöin joko vapaaehtoista tai poistuu palkkojen alenemisen aiheuttaman työvoiman kysynnän kasvun kautta. Tuotannon ja työvoiman tarjonnalle on aina niitä vastaava kysyntä, jonka puute ei siten voi olla taloudellisen toimeliaisuuden rajoite. Houkutus työn välttämiseen tulee torjua pitämällä köyhien avustukset vähäisinä.

Klassisen teorian mukaan julkisten investointien lisäykset supistavat yksityistä kulutusta, jos julkiset investoinnit rahoitetaan veroja nostamalla. Jos investointeihin käytetään valtion ottamaa velkaa, korkotaso nousee ja yksityiset investoinnit vähentyvät (koska säästäminen on kannattavampaa kuin lainan ottaminen). Julkiset investoinnit eivät kuitenkaan vaikuta kokonaistuotantoon tai työllisyyteen, jotka ovat täystyöllisyyden tasolla joustavien palkkojen ansiosta. – Todellisuudessa nämä oletukset eivät tehtyjen selvitysten mukaan ole pitäneet paikkaansa.

Varsinkin palkkojen ja hintojen jousto-oletuksen vuoksi klassinen ja uusklassinen teoria vastaavat huonosti todellisuutta. Toinen klassisen taloustieteen heikkous on, että se olettaa tasapainottumisen tapahtuvan nopeasti, vaikka sopeutuminen todellisuudessa saattaa kestää hyvinkin pitkän ajan. Sekä hinnat, tuotantomäärät että palkat pyrkivät pysymään samoina mahdollisimman pitkään. Jos tasapainottuminen jätetään pelkästään markkinavoimien varaan, epätasapainon seurauksena on vuoroin ylikuumenemisen aiheuttamia kysyntäkuplia, vuoroin syviä lamakausia.

Monet maat – mm. Suomi – olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen sitoneet valuuttansa arvon kultaan. Se vakaannutti hintoja mutta helpotti laman leviämistä maasta toiseen. Syksyllä 1929 alkaneen lamakauden syystä ei vieläkään olla yksimielisiä, toiset korostavat markkinoita, toiset keskuspankkien kireää rahapolitiikkaa.

Keynesiläinen taloustiede
Työttömyys pysyi 1930-luvulla korkeana kaikkialla vuodesta toiseen ja lama loi maaperää Hitlerin valtaannousulle ja uudelle maailmansodalle. Suuren laman seurauksena mm. John Maynard Keynes menetti lopullisesti uskonsa markkinoiden itseään korjaavaan automatiikkaan. Keynesin teoria nojaa toisenlaisiin oletuksiin ihmisen käyttäytymisestä ja markkinoiden sopeutumisesta kuin uusklassinen teoria. Merkitystä on rationaalisuuden lisäksi mm. toisten matkimisella ("sopulikäyttäytymisellä") ja epävarmuudella. Talous ei sopeudu joustavasti kohti täystyöllisyyttä vaan voi jumittua pitkiksi ajoiksi korkeaan työttömyyteen, joka esimerkiksi Yhdysvalloissa oli suurimmillaan 26 % ja Saksassa 34 %.

Klassinen teoria piti oleellisena tavaroiden ja työvoiman tarjontaa, mutta Keynes käänsi näkökulman päinvastaiseksi korostamalla kokonaiskysynnän merkitystä: kysyntä luo tarjontansa ja määrää tuotannon tason. Tämä keynesiläisyyden ydinajatus lähtee käytännön havainnosta, että yritys ei voi myydä tuotteitaan, jos niille ei ole kysyntää. Yksittäinen yritys voi parantaa myyntiään alentamalla hintojaan, mutta jos kaikki toimivat näin, seurauksena on vain hintojen lasku, ei lisääntynyt kokonaismyynti.

Toisin kuin usein väitetään, lordi Keynes ei ollut asenteiltaan vasemmistolainen. Talousoppina keynesiläisyys korostaa toimimista tilanteen mukaan ja talouspolitiikan aktiivisuutta sen sijaan, että sitouduttaisiin noudattamaan tiettyjä sääntöjä esimerkiksi budjetin tasapainosta. Talousopin ydin on, että talouden toiminnan ja työllisyyden ylläpitäminen edellyttävät riittävää kotimaisen tuotannon kysyntää. Jos laman aikana rahapolitiikka – erityisesti korkotason pitäminen matalana – ei riitä, kokonaiskysyntää tulisi lisätä esimerkiksi julkisia investointeja lisäämällä. Laman oloissa näillä voi olla merkittäviä kerroinvaikutuksia, joka irrottaa talouden itseään ylläpitävästä pessimismistä. Julkisen talouden tasapainosta tulee kantaa huolta vasta talouden käännyttyä nousuun.

Monetarismi
Chicagon yliopiston Milton Friedman katsoi, että elvyttäminen voi nostaa talouden toimeliaisuutta, mutta pitkällä aikavälillä parantunut työllisyys korottaa palkkavaatimuksia ja sitä kautta inflaatiota. Jotta inflaatio pysyisi kurissa, pitäisi julkisen vallan hillitä talouden toimeliaisuutta supistavalla politiikalla, mikä nollaa elvytyksestä saadut hyödyt.

Monetarismi-nimi tulee Friedmanin korostamasta rahan määrän teoriasta, joka oli klassisen talousteorian kulmakiviä. Friedmanin mielestä "luonnollinen" tuotannon taso ja työllisyys riippuvat talouden tarjontatekijöistä. Kysynnän puute ei ole ongelma ja inflaatio riippuu rahan määrän kasvuvauhdista.

Julkistalouden investoinneilla on Friedmanin mielestä vain vähän elvyttävää tehoa, koska ne syrjäyttävät yksityisiä investointeja, kuten klassinen teoria väitti. Siksi rahan määrän säätely on suhdanteiden korjaamisessa tehokkaampaa. 

Monetarismi on nykyisin jokseenkin jäänyt syrjään käytännön talouspolitiikasta ja rahapoliittisena oppina sitä pidetään epäonnistuneena, vaikka esimerkiksi Euroopan Keskuspankin nykyinen politiikka siihen aika pitkälti nojautuukin.

Suomen talouspolitiikka 1990-luvulla
Suomen talouspolitiikka toisen maailmansodan jälkeen noudatti omaa linjaansa silloinkin, kun muualla Euroopassa jo sovellettiin Keynesin oppeja. Tasapainoisen budjetin politiikassa ei ollut tilaa suhdanteisiin vaikuttamiselle. Julkinen talouspolitiikka kiihdytti Suomen taloutta noususuhdanteessa ja supisti sitä entisestään laskusuhdanteessa, siis aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Uusi noususuhdanne alkoi devalvaation jälkeen suunnilleen kymmenen vuoden välein. Suomen talouteen ei sovellettu myöskään klassista mallia, sillä sääntely oli yleistä. Jonkinlaisena talousoppina voisi pitää pääomien kasautumiseen nojautuvaa kasvuun pyrkimistä.

Suomen suuri 1990-luvun lama oli kotitekoinen pankkikiriisi, joka oli epäonnistuneen talouspolitiikan ratkaisujen seuraus. Aikaisempi tiukka valuuttasääntely purettiin 1980-luvulla mikä johti lainojen määrien kasvuun ja mm. asuntomarkkinoiden kuumenemiseen. Velkapääoman varassa sijoittaneet ajautuivat konkursseihin ja pankit joutuivat vaikeuksiin. Sijoittajat keinottelivat markkaa vastaan, lainojen korot nousivat ja yritykset joutuivat yhä suurempiin vaikeuksiin. Lisäongelmia aiheutui Neuvostoliiton romahtamisesta 1991, mikä lopetti monelle yritykselle tärkeän idänkaupan.

Syinä lamaan ja sen syvyyteen olivat huono pankkitoiminta, huono talouspolitiikka ja huono onni. Ongelmat eivät johtuneet ylipaisuneesta hyvinvointivaltiosta tai huonosti toimivista työmarkkinoista. Sen sijaan pankit eivät olleet varautuneet ongelmiin vaan päin vastoin vastustivat ylikuumenneen kilpailun sääntelyä. Talouspolitiikan kontolle voi laskea vakavimman virheen eli pääomaliikkeiden vapauttamisen ilman tarvittavaa säätelyä ja yleisen talouspolitiikan tukitoimia. Lamaa syvensi tarpeettomasti Holkerin ja Ahon hallitusten sekä erityisesti Suomen Pankin ajama vahvan markan doktriini.

Laman aikuiset leikkaustoimet vähensivät alijäämää mitättömän vähän, mutta olivat yhteiskunnan kannalta erityisen vahingollisia. Yritettiin myös palkkojen alentamista sopimuksen kautta, mutta onneksi se ei onnistunut, sillä se olisi vain huonontanut mm. velallisten vaikeaa asemaa. Kaikesta huolimatta melko pian, jo 1993, bruttokansantuote alkoi kasvaa, mutta lamasta jäi jäljelle sitkeä, aikaisempaa korkeampi työttömyys. Suomen lamaa eivät taittaneet valtiovaraiministerin vaatimat menoleikkaukset, vaan hänen vastustamansa valuttakurssin heikkeneminen, devalvaatio.

Globaali finanssikriisi ja Suomi
2000-luvun alussa ekonomistit alkoivat ajatella, että vakaa hintakehitys takaa myös vakaan talouskehityksen. Finanssipolitiikan eli julkisen kulutuksen piti olla vähäistä ja turvata julkisen rahoituksen kestävyys. Rakennepolitiikan tuli tähdätä markkinatalouden joustavoittamiseen. Työntekoa, yrittäjyyttä ja säästämistä pitäisi tukea kannustimin, esimerkiksi matalin veroin ja tulonsiirtojen vähäisyyden avulla.

Rahoitusjärjestelmää ei tulisi säädellä, ainoastaan yksittäisten rahoituslaitosten maksuvalmiutta ja vakavaraisuutta voitaisiin tarkkailla. Uskottiin, että tehokkaat markkinat eivät ajaudu kriisiin eikä rahoitusjärjestelmässä voisi syntyä koko kansantaloutta ravistelevia ongelmia.

Ehkä tärkein 2008 alkaneen finanssikriisin taustatekijä oli 1980-luvulla alkanut rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen säätelystä ja markkinoiden muuttuminen yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin ymmärrettäväksi. Pankit ja muut rahoituslaitokset pyrkivät yhä enemmän rikastuttamaan johtoaan ja omistajiaan ottamalla suuria riskejä. Jos riskinotto onnistuu, johto saa huikeat bonukset, epäonnistuminen saattaa johtaa työpaikan menetykseen ja kultaiseen kädenpuristukseen. Riskinotto on kannattavaa siksikin, että viranomaiset eivät hevin laske isoa pankkia kriisiin, vaan tukevat vaikeuksiin ehdoin tahdoin ajautunutta rahoitusyritystä.

Lamasta on vaikea päästä eroon esimerkiksi Suomessa, jossa yhteisvaluutta euro rajoittaa liikkumavaraa samalla tavalla kuin 1930-luvun kultakanta; 1930-luvulla eri valtiot alkoivat toipua lamasta sitä nopeammin mitä aikaisemmin ne luopuivat valuuttansa arvon sitomisesta kultaan. Toinen ongelma on tuonti ulkomailta: pelätään, että elvytyksen vaikutus heikkenisi, koska osa lisääntyneestä rahasta valuisi ulkomaille.

Missään tapauksessa valtiovallan ei pitäisi laman aikana ryhtyä merkittäviin menoleikkauksiin, kuten erehdyttiin tekemään 1990-luvulla. Ongelmana ei ole julkisen sektorin ylivelkaantuneisuus. Leikkausten vaikutukset valtion velkaantumiseen olisivat parhaimmassakin tapauksessa pienet ja leikkaukset saattaisivat vain syventää lamaa.

+++

Mikä sitten on väärää talouspolitiikkaa? Sitä ei Korkman kovin selkeästi ilmaise, sillä oikea ja väärä riippuvat paljolti katsantokannasta. Jos jokin talouspolitiikka on väärää, voi se olla oikeaa sellaisen mielestä, joka suhtautuu toisella tavoin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja esimerkiksi tulonjaon tasoittamiseen. Matalista veroista on toisille hyötyä, toisille pitkällä aikavälillä haittaa.

Talouspolitiikka voi olla väärää myös sen takia, että se vain ei toimi, ei korjaa oloja sellaisiksi kuin on tarkoitus. Esimerkiksi 2010-luvun Suomessa tarvittaisiin julkisen kulutuksen lisäämistä ja ehkä markkinatalouden joustavoittamista, mutta missään nimessä ei mitään sellaisia "säästöjä" joka pelkästään leikkaavat kansalaisten ostovoimaa. – Valitettavasti 2016 toteutettavat sosiaali- ja terveysalaan liittyvät ja muut suunnitellut viranomaispäätökset näyttävät johtavan juuri tällaisiin seurauksiin.

+++

Kirjan kieliasu ei vastaa normaalin asiaproosan vaatimuksia. Paikka paikoin vaivaa virkamiesmäinen kapulakieli, paikoin muuten monimutkaiset ilmaukset. Termejä ei avata (ainakaan niitä ensi kertaa käytettäessä), mutta nykyisin on onneksi helppo löytää oudon sanan merkitys internetistä. Huolimattomuus- ja kielivirheitä on tarpeettoman paljon, vaikka Korkman mainitseekin esipuheessaan että tekstin viimeistelyssä ovat auttaneet Otavan tietokirjojen toimituspäällikkö  ja kustannuspäällikkö; myös pätevän kustannustoimittajan apu olisi ollut tarpeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti