16. maaliskuuta 2015

Järkeä laman hoitoon

Paul Krugman: Lopettakaa tämä lama nyt!

Talousnobelisti Krugmanin 2012 ilmestyneen kirjan sanoma päättäjille on yksinkertaistettuna tämä: Jos halutaan saada lama loppumaan, on kansantalouden kysyntä saatava nousuun. Lamat yleensä johtuvat siitä, että on tapahtunut jotakin, joka estää yrityksiä investoimasta ja yksityisiä kuluttamasta. Hyödykkeet eivät käy kaupaksi ja työttömyys kasvaa. Ainoa taho, joka tällaisessa tilanteessa pystyy kasvattamaan kysyntää, on julkinen valta – valtio ja kunnat. Yhdysvalloissa tämä toimi 1930-luvulla ja loppujen lopuksi myös 2010-luvulla.

Sen sijaan Euroopassa – kuten myös laajalti Yhdysvalloissakin – poliitikot tuntevat suurta epäluuloa elvytykseen eli kysynnän kasvattamiseen julkisen vallan toimin. Euroopan keskuspankin nykyinen operaatio Euroopan talouden piristämiseksi perustuu Milton Friedmanin monetaristiseen teoriaan, jonka mukaan suhdanteita pitäisi säädellä rahavarannon määrää muuttamalla; tosin Friedman itsekin on joutunut myöntämään, että hänen ideansa ei toimi käytännössä. Antamalla pankkien käytettäväksi satoja miljardeja euroja toivotaan, että pääoma vähitellen löytää käyttäjänsä ja sitä kautta parantaa taloustilannetta. Euroopan talousongelmien perussyy ei kuitenkaan ole pääomien vähäisyys, vaan eri maiden talouksien epätasapaino. Saksa on pyrkinyt jatkuvasti ylijäämäiseen vaihtotaseeseen, mikä on vastaavasti johtanut varsinkin Etelä-Euroopan maiden vaihtotaseen alijäämään. Se mikä on yhdelle valtiolle tuloa, on toiselle valtiolle menoa.

Brittiläisen liberaalin taloustieteilijän John Maynard Keynesin (1883–1946) suhdannevaihteluiden analyysi on ollut vuosikymmeniä kansantaloustieteen tutkijoiden ja opettajien työkaluna niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Työttömyys pyrkii lisääntymään, jos yleinen kysyntä on pieni, eli myytäviä hyödykkeitä ja investointitavaroita ei osteta. Sen sijaan, jos suhdanteiden heiketessä julkinen valta käyttää rahaa esimerkiksi teiden rakentamiseen ja tulonsiirtoihin, se lisää ihmisten käytettävissä olevia varoja ja sitä kautta yleistä kysyntää, mikä piristää koko taloutta.

Pahin virhe, minkä julkinen valta voi laman aikana tehdä, on vähentää säästöillä omaa kulutustaan, sillä se johtaa laman syvenemiseen entisestään, mistä voi seurauksena olla pakko ottaa lainaa entistä enemmän. Oikea aika säästöille, velkojen maksulle ja ns. "rakenteellisille uudistuksille" – mitä niillä kulloinkin tarkoitetaankin – on nousukausi, ei suinkaan lama.

Keynesin itsensä konservatiivisena pitämä suhdanneteoria ei ole mitenkään äärivasemmiston leikkikalu; vasemmistossa luotettiin marxilaiseen taloustieteeseen ja oikeisto uskoi klassisen ja uusklassisen taloustieteen teoreettisiin malleihin. Tähän mennessä kertyneiden kokemusten valossa pidetään selvänä, että Keynesin teoriaan perustuvat toimet pystyvät oikaisemaaan kriisiin joutuneen kansantalouden paremmin kuin esimerkiksi viime aikoina muotiin tulleen monetaristisen teorian mukaiset toimenpiteet.

Kansainvälisen valuuttarahaston tutkijat ovat selvittäneet säästöpolitiikan vaikutuksia kehittyneissä maissa vuosien 1978 ja 2009 välillä. Heidän johtopäätöksensä tutkituista 178 tapauksesta oli, että säästöpolitiikkaa seurasi talouden supistuminen ja entistä suurempi työttömyys. Sen sijaan silloin, kun julkinen valta lisää kulutustaan, myös muu talous kasvaa ja työllisyystilanne paranee. Krugmanin omat esimerkit ovat lähinnä puolustushankintojen vaikutuksista yleiseen taloustilanteeseen eri aikoina ja eri paikoissa. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain sotateollisuuteen kulutetut rahat aiheuttivat melko vähän kasvua, koska yksityistä kulutusta rajoitettiin tiukasti. Rauhanajan oloissa julkisella kulutuksella on ollut paljon isompi merkitys; on laskettu, että nykyoloissa on julkistalouden yhden dollari kuluttaminen kasvattanut tuotantoa puolisentoista dollaria.

Krugman käsittelee kirjassaan monia käsityksiä, joita on esitetty julkisen vallan elvytystoimia vastaan ja osoittaa ne virheellisiksi selkeästi ja kansantajuisesti perustellen. Tällaisia ovat mm. ajatus, että laman syynä ovat suuret rakenteelliset epäkohdat, joihin kysynnän piristäminen ei vaikuta. Tai että useimmilla työttömillä ei ole nykyajan työmarkkinoilla tarvittavia taitoja ja tietoja. Tai että työttömyyden kasvu johtuu siitä, että työntekijät jäävät vapaaehtoisesti kotiin odottelemaan aikojen paranemista. Tai että maan vaikeuksien syynä on se, että kansantaloutta rasittaa tuloihin nähden liian suuri velka ja tilanne paranee vain vähentämällä kulutusta ja maksamalla velat pois. Krugmanin mielestä tämäntapaisten ajatusten esittäjä ei ymmärrä kansantalouden toimintaa.

Mistä ihmeestä sitten johtuu poliitikkojen  takertuminen tehottomiin lamanhoitokeinoihin, jos kerran on osoitettu, että julkisten menojen kasvattaminen laman aikana selvästi parantaa talouden tilaa? Krugmanin mukaan Yhdysvallat päätyi 2008 alkaneeseen lamaan vuosikymmeniä harjoitetun huonon talouspolitiikan takia. 1980-luvulla alettiin purkaa pankkien toiminnan rajoituksia ja muutettiin säädöksiä muutenkin talouselämää ja superrikkaita suosiviksi. Niinpä 1980-luvulta lähtien kaikkien ihmisten tulojen keskiarvo on noussut selvästi vähemmän kuin aikaisempina vuosina, kun taas parhaiten ansaitsevan prosentin tulot lähtivät Reaganin presidenttikaudella räjähdysmäiseen nousuun. Ylimmän prosentin osuus kaikista nettotuloista nousi 7,7 prosentista 17,1 prosenttiin, mikä tarkoitti kaikkien muiden ihmisten tulojen jäämistä lähes 10 % pienemmiksi. Tuloerojen kasvu ei tosin ollut kriisin tärkein aiheuttaja, mutta se kuvastaa yleistä ajattelun henkeä, jossa varoitusmerkkejä ei huomata tai niihin ei reagoida. Rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien suunnattomaan rikastumiseen liittyi myös sellaisen ilmapiirin leviäminen, joka lamautti päättäjien kyvyn tehokkaisiin vastatoimiin kriisin puhjetessa.

Rikkailla ja vaikutusvaltaisilla on erittäin tehokkaat keinot muokata yleistä mielipidettä. Rikkaimmalle yhdelle prosentille – tai promillelle – on edullista vähentää kaikenlaista julkisen vallan kulutusta ja sitä kautta alentaa verotusta. Loppujen lopuksi säästöpolitiikassakin on kysymys tulonjaosta, vaikka motiivit pyritään piilottamaan muiden käsitteiden alle.

Krugmanin kirja antaa havainnollisen kuvan kansantalouden hoitamiseen kohdistuvasta systemaattisesta lobbauksesta ja painostuksesta. Se ei kuitenkaan ole varsinainen makrotaloustieteen oppikirja; sellaiseksi se on hieman liian poleeminen ja nykyhetken tapahtumiin sitoutunut. Se käsittelee pääosin Yhdysvaltoja mutta esittelee myös eurokriisiä ja sen huonosti onnistuneita hoitokeinoja. Tätä aihetta on Timo Harakka käsitellyt perusteellisemmin omassa kirjassaan "Suuri kiristys" paljolti Krugmanin hengessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti