29. joulukuuta 2014

Möbiuksen nauha

Ian McEwan: Makeannälkä

"Makeannälkä" on MI5:n, Britannian kotimaantiedustelun, puitteissa pyörivä 1970-luvun agenttitarina, mutta ehkä tärkeämpiä aiheita siinä ovat rakkaus, kirjat ja kirjallisuus. Näyttämö on saman tapainen kuin John Le Carrén vakoilukertomuksissa, mutta nyt turvallisuusorganisaatiota katsellaan pohjakerroksen kirjaamon näkökulmasta. Pohjakerros olikin 1970-luvun alussa yleensä MI5:n naistyöntekijän uran huippu. Päähenkilöllä, Cambridgestä juuri valmistuneella Serena Fromella, on omat ura-ambitionsa, mutta vähintään yhtä lailla häntä kiinnostavat miehet työpaikalla ja töiden ulkopuolella.

Serena Frome on, paitsi kaunis ja intuitiivisesti lahjakas matematiikan harrastaja, innokas romaanien lukija. Hän saa harvinaisen tilaisuuden omaan projektiinsa osana Makeannälkä-hanketta, joka pyrkii edistämään länsimaisille arvoille myönteisen kirjallisuuden julkaisemista Britanniassa. Serenalle valitun kirjailijan tekstit miellyttävät häntä ja aika pian myös kirjailija itse, millä on oma vaikutuksensa työpaikan sisällä aikaisemmin puhkeamassa olleeseen romanssiin. Kirjailija saa uuden romaaninsa julkaistuksi ja jopa huomattavan kirjallisuuspalkinnon, mutta yllättäen projekti ajaakin kiville saatuaan epätoivottua julkisuutta.

Kirja on kirjoitettu Serena Fromen minä-muotoiseksi kertomukseksi. Aina välillä tulee lukijan mieleen, että kirjailija ei ole täysin päässyt naispuolisen päähenkilönsä nahkoihin. Kirjoittamistapa ei ole ollenkaan sellainen, mitä saattaisi odottaa naiskirjoittajalta, mutta tätä maskuliinisuuden häivää selittämään on tuotu esimerkkejä päähenkilön lahjakkuudesta matematiikassa ja ihmettelyä miesten huonosta logiikan tajusta. Siitä huolimatta lukiessa miettii tämän tästä, miksi kokenut ja taitava kirjailija on valinnut kirjalleen sellaisen esittämistavan, jota hän ei aivan täysin tunnu hallitsevan.

Loppusivuilta sitten selviää, mistä loppujen lopuksi on kysymys ja miksi kirjan ratkaisut ovat sellaisia kuin ne ovat. Jollekin voi tulla mieleen Kleinin pullo ja Möbiuksen nauha, jotka kuvaavat kappaleita, joissa on vain yksi pinta, sisä- ja ulkopintaa ei voi erottaa toisistaan.

Kirjan yllättävän rakenteen lisäksi sen kirjoittamistapa on miellyttävä; helppolukuinen mutta sopivan arvoituksellinen. Siinä, missä Le Carré on saattanut rakentaa tyylinsä henkilöidensä neurooseille ja (kääntäjien epätoivoksi) sanojen äänneasulle, McEwan turvaa hienovaraisempiin seikkoihin, kuten hahmojensa uskottavuuteen ja heidän välisiinsä suhteisiin. Lisämausteena on luontevaa ajankuvaa vuoden 1972 hiilikaivoslakkojen ja Pohjois-Irlannin väkivaltaisten välienselvittelyjen vaikutuksista sekä Britanniasta ylipäätään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti