Päässäni soi 60 vuoden takainen iskelmä. Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemä sävel kuuluu nykyisinkin silloin tällöin radiosta hitaalla virsilaulutempolla hennon naisäänen laulamana. Sävel on kaunis ja sanat hienot, mutta jotenkin rassaa tuo esityksen ja sisällön ristiriita. 1950-luvun hevosmies repi elannon perheelleen ja itselleen raskaalla työllä, ei hevosia tyttöjen huviratsastukseen käytetty. Emännän reviiriin kuului navetta, isännän talli, eikä tätä jakoa hevin muutettu.
Reino-enoni rallatteli joskus "Hummani heitä" ajaessaan kumipyörärattailla pellon laitaa. Sen sijaan toisessa sukulaispaikassa naapurikylässä ei juuri laulettu eikä rallateltu. Vanhan rusthollarisuvun perinteet edellyttivät, että työt tehtiin tarvittaessa ruhjomalla, vaikka terveys menisi. Niinhän se sitten toiselta enoltani menikin.
Istun kuistilla Reinot jalassa. Metsänokiperhonen liihottaa katsomaan Reinoja ja tutkii niitä hyvän tovin. Kuistin rappusten edessä on tiilillä päällystetty käytävä, jonka tiilien raoista perhosilla on tapana imeä kosteutta. Vaikka Reinoissa on samoja värisävyjä, niistä ei taida herua perhoselle juurikaan juotavaa.
Soutuvene lipuu aivan rantaamme vajaan kymmenen metrin päähän. Veneessä kaksi parikymppistä miestä juttelee vaimeasti venäjäksi. Toinen soutaa ja nousee välillä seisomaan virveliä heittämään, toinen löhöää veneen pohjalla ja pösöttää sätkää intensiivisesti. Tuskinpa kumpikaan on maksanut kalastuksenhoitomaksua ja viehelupaa, kiinni jäämisen riskihän on niin pieni. Ja tsuhnien kotirauhasta tarvitsee välittää vielä vähemmän.
Lopetan raporttini täältä Etelä-Savosta tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti