21. helmikuuta 2013

Sydän jäässä

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin "Jää" -kirjassa ei – kuten ei elämässä yleensäkään – tapahdu kovin paljon. Sen ensivaikutelma saattaa olla loputonta jahkaamista ja jutustelua sellaiselle lukijalle, joka odottaa selkeästi rytmitettyjä kohtauksia. Silti ei "Jää" mikään "Alastalon salissa" ole.

Mutta, mutta ... onhan "Jää" kuitenkin saanut vuoden 2012 Finlandia-palkinnon, joten eihän se voi olla pelkkää tasapaksua tarinointia elämästä Ahvenanmaan ulkosaarilla sodan jälkeen. Eihän?

No ei. Kirjan teksti on kaunista, mutta se tuntuu jotenkin vain polkevan paikallaan. Ehkä selkeimmin kertomuksesta erottuu toisen päähenkilön Monan vähittäinen muuttuminen miestään Petteriä kiihkeästi rakastavasta vaimosta kipakaksi kotityranniksi. Avioliiton alussa Mona on elättänyt opettajan palkallaan teologiaa opiskelevan miehensä ja papinrouvan rakkauden hehku ei siedä mitään tai ketään hänen ja hänen miehensä välille. Hänelle on helpotus, kun Petter saa paikan syrjäisen saaristolaisseurakunnan pappina, kaukana hänen miestään ihailevasta hameväestä.

Lapsena ja nuorena kovia kokenut Petter on kasvanut lämpimäksi ja miellyttäväksi mieheksi. Toisin kuin Mona, hän antaa arvoa muiden ihmisten mielipiteille ja innostuu ehkä naiivistikin uusista aatteista ja asioista. Petter ystävystyy helposti saarelaisten kanssa ja yrittää vilpittömästi auttaa seurakuntalaisiaan parhaan taitonsa mukaan.

Mona on itse kotoisin maalta ja hänelle papin virkatalo lehmineen ja pienine perunamaineen tuntuu ihanteelliselta. Monan elämä saaristossa on karua ja raskasta, mutta juuri sellaista mutkatonta rutiinia mistä hän pitää. "Sillä aikaa kun pappi oleilee kylällä, syö herkkuja ja juo vatsan täydeltä kahvia, puhuu ja veisaa virsiä, papinrouva on lypsänyt ja tiskannut, pannut pyykit likoon, käyttänyt separaattoria, kuurannut keittiön lattian jolle mies arvelematta astuu, sytyttänyt saunan padan alle tulen, nostanut kaivosta vettä, pyykännyt hurjana saunassa ja huuhtonut pyykit meressä ..."

Monan mielestä hänen oma äitinsä on kuin seinä, simpukka joka ei avaudu. Monassa tämä perusahdistus on muuntunut lukemattomiksi säännöiksi, joiden ehdotonta noudattamista hän vaatii mieheltään ja lapsiltaan. Äiti löytää lasten luonteesta aivan liikaa sellaista, mikä on ajettava ulos ja korvattava säännöllisillä tottumuksilla ja hyvillä tavoilla. Isä tulee hienosti toimeen tyttäriensä kanssa, mutta johdonmukaisuuden nimissä Mona ei salli hänenkään poiketa tiukasta kurista.

Luotoja yhdistävä salakavala jää koituu Petterin kohtaloksi, mutta perhetragedian jälkeen säännölliset toimet ja hyvät tavat tuntuvat pitävän Monan koossa. Kun Monan äiti lupaa hautajaisia edeltävässä hässäkässä pitää lapsille seuraa, Mona lähes tiuskaisee: "Heistä tulee mahdottoman hemmoteltuja! Ei rutiineja eikä järjestystä. He ovat sietämättömiä jos saavat osakseen liikaa huomiota."

Kirjan suurena ansiona pidän sitä, että Ulla-Lena Lundberg on rakentanut tarinansa lähes täysin ilman selittelyjä ihmisten tunteista ja jättänyt lukijalle ilon oivaltaa mielialat ja ajatukset repliikkien ja eleiden kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti