17. tammikuuta 2012

Poliisi on pop? Ei kai.

Yli 30 vuoden ja lähes miljoonan ajokilometrin aikana olen saanut poliisilta kerran suullisen huomautuksen ylinopeudesta ja kerran sakot epäkuntoisella autolla ajosta. Molemmilla kerroilla poliisin käyttäytyminen oli kohteliasta ja suhtautuminen asiallista. Sakko pikkuviasta – viimeiseen äänenvaimentimeen oli matkalla poksahtanut äänekäs reikä – kirveli, mutta poliisin toimintaa ei voinut moittia. Kaikki oli käynyt kuten poliisin ohjekirjoissa määrätään. Ajaminen olisi pykälien mukaan pitänyt välittömästi vian ilmettyä lopettaa ja auto toimittaa korjattavaksi. Sillä, että pitkällä viikonloppumatkalla ei autoa noin vain saanut korjattavaksi, ei ollut merkitystä.

Viime kesänä olimme palaamassa matkalta Hyvinkää – Porvoo -tietä. Muutama kilometri Mäntsälän jälkeen nopeusrajoitukseksi muuttuu ensin 80 km/h ja sitten 100 km/h. Jonkin matkaa tämän jälkeen vastaan tuli poliisimoottoripyörä silmiinpistävästi muuta liikennettä hitaammin. Poliisi katsoi autoamme tarkasti ja ryhtyi näpelöimään radiota toisella kädellään.

Koska liikenteenvalvontapartiot liikkuvat usein moottoripyörän ja auton muodostamina pareina, osasin odottaa pian vastaan tulevaa mustaamaijaa. Poliisiautossa alkoivat välkkyä sekä siniset huomiovalot että punaiset pysäytysvalot ja kuljettaja osoitti kohdalle päästyään kädellä meidän autoamme. Pysäytin seuraavalle tien levikkeelle ja poliisiauto pysähtyi U-käännöksen jälkeen meidän taaksemme.

Sitten ei tapahtunutkaan mitään. Odoteltuani aikani nousin autosta, menin poliisiauton luo ja tervehdin. Kukaan ei vastannut, joten jatkoin utelemalla että mikä hätänä? Ei vastausta. Miespoliisi istui auton takaosan konttorissa katselemassa karttaa tietokoneen ruudulta ja naiskollega seisoi vieressä pientareella. Lopulta poliisimies vääntäytyi autosta tervehtimättä ja esittäytymättä.

– Jaaha, mikähän on nopeusrajoitus tällä tiellä?
Valistin, että tämä on sadan markan tie miltei Mäntsälästä asti.

– Ajokortti ja rekisteriote.
Annoin ajokortin lompakosta ja hain otteen autosta. Naispoliisi tarkisti ne nopeasti; autoa ei ollut ilmoitettu varastetuksi ja katsastus oli voimassa. Kuljettajastakaan ei ollut hakua päällä.

Miespoliisi meni takaisin auton takaosaan ja kyseli puhelimella tämän tien nopeusrajoituksista. Ei kai uskonut ruudulla olevaa nopeusrajoituskarttaa.

Poliisin kannalta tilanne alkoi nyt näyttää tosi pahalta. Epäiltyä 20 km/h ylinopeutta ei ollutkaan ja nyt poliisin olisi pitänyt esittää valittelut vaivaamisesta ja toivottaa hyvää matkaa. Lopulta lainvalvoja keksi hätäportin.

– Mikä on puhelinnumero?
Ilmoitin puhelimeni numeron.

– Me nyt ajetaan tuonne päin katsomaan se rajoitus ja ilmoitetaan, jos asiaan tarvitsee palata.

Tähän päivään mennessä kukaan ei ole ilmoittanut mitään. Poliisin vuosien aikana keräämät PR-bonukset putosivat silmissäni kerrasta nollille.

Kiitos samoin! Parempaa päivänjatkoa teille, liikenteenvalvojat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti